Takaisin Suomeen

Kolme kuukautta tuulien armoilla on ohitse. Kun herään lähtöpäivän aamuna, sankka sumu peittää koko laakson. En näe merta, en Croagh Patrick -vuorta, en lampaita, en mitään. Silmä kantaa vain portille asti.

Nousen junaan, ja katson kuinka maisema vaihtuu pellosta kaupunkiin. Näen isoiksi kasvaneet vasikat, loputtomat vihreät pellot. Juna ajaa ohi Irlannin mustalaisten, travelleiden, asuinalueen, ja matkailuvaunujen seassa käyskentelee hevosia ja lapsia. Ohi vanhojen raunioiden, ohi väkkyräisten puiden. Kun juna pysähtyy, sisään leijailee poltetun turpeen haju. Se ei ole minun tuoksuni. Minun tuoksuni on poltetun puun tuoksu.

Tuntien päästä maisemaan alkaa tulla tyhjiä toimistotiloja, for sale -kylttejä ja tuttuja sotkuisia takapihoja. Talot ovat niin kiinni toisissaan että näyttää, kuin ne lämmittelisivät sateessa. Olen Dublinissa.

 

Siirryn lentokenttäbussiin, ja ihmisten paljous saa minut hakeutumaan perälle. Kuukausiin kukaan tuntematon ei ole ollut metriä lähempänä minua. Bussiin nousee romanialaisia, jotka jututtavat erästä turistinaista. Pidä kiinni lompakostasi, haluan huutaa, mutta en huuda. Ehkäpä romanialaiset vain haluavat jutella. Seuraavalla pysäkillä he jäävät pois.
Ajamme läpi niin kovin tutun Dublinin. Tuossa pubissa suutelin miestäni ensimmäisen kerran. Tuossa paikka, josta saa ihania kebabbeja. Ehtisinpä käydä Brown Thomasilla! Huristamme ohi pankin, jonka edessä ihmiset heiluttavat kylttejä, joissa lukee ”Jail for bankers”. Pitkin O’Connell Streetiä, tunneliin ja kentälle.

Bye Louisburgh. Bye Dublin. Bye Ireland. Ehkä ensi vuonna. Ehkä ei.

Bye Louisburgh.

 

 

 

Turisti osallistuu (vahingossa) Corpus Christi -juhlaan

Aurinko on paistanut Irlannissa jo viikon,  ja olen toiminut kuten jokainen kunnon irlantilainen: sanonut jokaiselle vastaantulijalle ”It´s grand weather, isn’t it? Better make the most of it”, kärventänyt itseni keitetyn ravun väriseksi ja tehnyt kaikki mahdolliset asiat ulkona. Ruoka on tietenkin raahattu nurmelle, vaipat on vaihdettu ulkona, ja nukkuminenkin olisi suoritettu ulkona, jos meillä olisi jonkin sortin teltta.

Koska elämä on nyt ollut yhtä pitkää piknikkiä, sunnuntaina päätän, että perheemme on aika saada hengen ravintoa. Menemme kirkkoon. Kirkko on niin täynnä, että joudumme seisomaan seremonian ajan, mutta se on ihan normaalia täällä. Toimituksen jälkeen näyttää siltä, että ohjelmassa on jokin Communion-juhlallisuus (ensimmäinen ehtoollinen), ja päätämme osallistua, kun pappi toivottaa kaikki tervetulleeksi mukaan. Ties vaikka tilaisuudessa tarjottaisiin kahvia ja pullaa. Minähän en koskaan kieltäydy pullasta. Seuraamme pappia, joka ilmeisesti kuuman sään vuoksi kantaa päällään jonkin sortin telttamaista häkkyrää. Hänellä on apunaan pari kaveria, sillä katos on aika iso. Pikkuiset "hääparit" taapertavat papin ja teltan edessä.

Ja kas, ennen kuin huomaamme, mitä tapahtuu, löydämme itsemme keskeltä uskonnollista kulkuetta. Luterilaisena en tietenkään ole koskaan ennen osallistunut uskonnolliseen kulkueeseen, ja kun näen pikkuisin marioin ja jeesuksin koristellut oviaukot kadulla, amerikkalainen turisti minussa ottaa vallan. Otan kuvia, loikin ja hihkun ou mai gaaawd!!! kunnes mieheni sanoo, että voisin yrittää ”not to make a show of myself” eli suomeksi, suu kiinni, kädet sivulle ja kävele.

Mieleeni tulee, että mies todennäköisesti pelkää, että kulkueen lopuksi kaikki kerettiläiset (vaimo ja lapset) heitetään isolle roviolle. Loppukulkueen yritän näytän hartaalta,  mutta se on vaikeaa, koska mieleeni tulee koko ajan televisiosarja Father Tedin jaksoja. Ei ole vaikea nähdä, mistä ohjelma saa inspiraationsa. Kulmissa seisovat Hail Maryn lukijat ovat melkein liikaa jopa miehelleni, joka sentään on täysverinen katolilainen. Kun kulkue lähestyy loppuaan, liukenemme takavasemmalle ennen kuin pastori ehtii osoittaa luisevalla sormellaan minua ja kerettiläisiä lapsiani.

 

Myöhemmin kysyn anopilta, mitä kulkueella juhlittiin, koska tuntui jotenkin epäsopivalta alkaa kysellä sitä vieruskaverilta, kun itse marssii kulkueessa. Anopin mukaan kyseessä on Corpus Christi eli suomeksi Pyhän ruumiin juhla. Katoliset siis juhlivat ehtoollista. Ehtoollisella on katolisille erittäin suuri merkitys ja se on tärkeä osa jumalanpalvelusta. Katoliset uskovat, että ehtoollisella tarjottavat viini ja leipä fyysisesti muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Wikipedian mukaan Corpus Christi -juhlaa on vietetty jo vuodesta 1264 lähtien.

Ja minä en ole tiennyt siitä mitään ennen viime sunnuntaita. Shame on me, sivistymätön turisti.

 

 

 

Pappi, teltta ja pienet morsiusparit kävelyllä.

Paikallinen pubi on koristellut oviaukkonsa Corpus Christi -juhlan kunniaksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maalainen menee kaupunkiin ja yrittää maksaa alushousuilla

Onkin taas kulunut aikaa viime kirjoituksesta. En ole jaksanut päivittää, kun olen ollut niin kiireinen elämän kanssa. Minun on täytynyt aamuisin nousta ylös, pukea ja syödä. Huh, sukkelasti vierähtää kolmisen tuntia. Sitten picnic, ja johan se onkin ilta, ja aika ottaa lasi viiniä.

Minusta tuntuu, että alan pikku hiljaa menettää kosketuksen todellisuuteen, olen kuin ne farmarit, jotka tulevat paikalliseen (ja ainoaan) kauppaan samoissa vaatteissa, joissa ovat auttaneet vasikan maailmaan, tyhjentäneet ulkovessan ja hakeneet joulukuusen.

Meillähän ei ole mitään sääntöjä, rajoituksia tai muutakaan, mikä meitä pitäisi kiinni tavallisessa arjessa. Edes puutarhahommia ei tarvitse tehdä, yksikätinen ruohonleikkaaja käy leikkaamassa ruohon parin viikon välein, eikä muita istutuksia ole. Ympärillä vilisee lehmiä, lampaita ja muita pelottavia villieläimiä. Vähemmästäkin ihminen sekoaa.

Voihan se olla, että kosketus todellisuuteen häviää muista syistä. Voi olla, että taaperon suosikkiharrastus on rajoittanut hapensaantiani niin, että aivosolut ovat kuolleet. Taapero nimittäin haluaa istua ja pomppia naamallani aina, kun siihen on mahdollisuus. Vaipan läpi on yllättävän vaikeaa hengittää.

Viikonloppuna otan aikalisän kiireisestä elämästäni ja menen kokeilemaan, miltä tuntuu taas olla sivilisaation parissa. Hyppään junaan, ja menen omineni Dubliniin pariksi yöksi. Kun pääsen hotelliin, teen niitä asioita, joita ihmiset omineen hotellissa tekevät (vai olenko se vain minä?) etsin baarikaappia, hypin sängyllä, otan pois kaikki vaatteet ja makaan sileiden lakanoiden välissä ja yritän nukkua. Se osoittautuu mahdottomaksi. Minulla olisi paremmat mahdollisuudet nukkua Metallican konsertissa kuin tässä hotellissa. Alakerrassa on Dublinin suosituin baari ja yökerho ja ikkunan ulkopuolella kulkee Luas, joka tuuttaa joka kerta saapuessaan risteykseen.

Puen vaatteet päälleni, ja lähden ostamaan unohtamaani hammastahnaa. Kioskilla kaivan rahaa laukustani, ja rahapussin mukana, tadaa! kuin taikurin hatusta, tiskille tulevat alushousut. Sellaiset mustapinkit pitsiset, jotka on vaikea selittää kaulahuiviksi. Tuijotan alushousuja, miesmyyjä tuijottaa niitä. Sitten hymyilen ja nappaan ne takaisin laukkuun. On hetkiä, jolloin sanat ovat turhia. Mies tokaisee, ”Onhan se hyvä olla varautunut kaikkeen.” Hammastahna keskellä yötä, alushousut käsilaukussa. Enough said.

Aamulla haluan käydä suihkussa, mutta sekin osoittautuu haasteelliseksi. Minulla on jonkin sortin paha karma suihkujen ja imureiden kanssa. Toissa viikolla Corkissa suihkusta ei tullut lämmintä vettä ollenkaan, nyt vettä kyllä tulee, mutta nihkeästi. Yritän puhella suihkulle, englanniksi tietenkin, koska se on selvästikin englantilainen, kaksi erillistä hanaa ja lirittävä vesivana. ”Please, all I want is to get wet. Not much to ask. I’ll be quick”. Ei onnea, suihku lirittää kuin eturauhasvaivainen ukko.

Sama juttu imureiden kanssa. Tällä viikolla yritin lämmitellä imuria ennen sessiota, ”Don’t be afraid, I’m just going to take you upstairs for a minute and move you around, it won’t take long. All you have to do is suck.“ Ei, imuri suihkauttaa sisältönsä päälleni, kun yritän tyhjentää pussia. Kenen järjen riemuvoiton idea on ostaa pussiton imuri Irlannissa anyway? Kuvitelkaa, tuuli, joka tulee joka suunnasta ja pöly.

Mutta takaisin hotelliin, aamiaispöydässä minun käy sääliksi suomalaisia. Raukat ovat lentäneet Suomesta asti tähän kälyiseen hotelliin.

Seuraavana yönä otan opikseni, enkä edes yritä nukkua. Tulen hotellille vasta, kun baari on mennyt kiinni, ostan huoneeseen varmuuden vuoksi pullon viiniä ja tungen korviini hotellin tarjoamat korvatulpat.

Yleisön pyynnöstä ja koska minulla ei ole mitään järjellistä kirjoitettavaa, laitan tänään blogiini poikkeuksellisesti kaksi kuvaa. Hyvää viikonloppua!

 

On the edge.

Joidenkin ikkunasta näkyy autojonoja, joidenkin lammasjonoja.

 

 

Elefantti irlantilaisten nurkassa

Olimme viikonloppuna lasten serkun First communion eli Ensimmäinen ehtoollinen -juhlassa Corkissa. Jos juhlaa katselee ulkoapäin, näyttää siltä, että käynnissä on massiivinen alaikäisten naittamisjuhla. Lapset pukeutuvat pieneksi morsiuspariksi, tytöillä on täyskostyymi huntua ja tiaraa myöten ja pojilla puku.  Irlannin ökyvuosina kirkkoon saavuttiin limusiinilla ja muuta hölynpölyä, mutta nyt minusta näyttää, että ollaan menossa kierrätyksen suuntaan. Kukaan ei saavu limusiinilla ja monilla naisilla on päällään mummon vanhasta sohvasta tehty mekko.

Juhlan aamuna minä huomaan, että hotellin suihkusta ei tule kuumaa vettä ja sheiveri on jäänyt kotiin. Seuraa jalan polkemista ja lapsellista mölinää. Kiukkuni hälvenee, kun mies kertoo, että hänellä on partaterä meikki… tarkoitan toilettilaukussaan. Ei vartta tietenkään, mutta hätä ei lue lakia.

Sheiverierehdykseni on ymmärrettävä. En ole nähnyt vartaloni alaosaa yli kuukauteen. Kun lähden ulos, minulla voi olla ostoslista liimautuneena takapuoleeni, koska talossamme ei ole yhtään kokovartalopeiliä. Viime viikolla kaupassa huomasin, että toinen lahkeeni oli saapikkaan sisällä ja toinen ulkona. Tavallaan peilittömyys on kätevää, koska nyt voin kuvitella itselleni kiinteän ja pyöreän takapuolen. Kyllä se onkin kaunis. Puolipeilien suosiminen näyttää olevan tavallista muissakin irlantilaistalouksissa, koska monet irlantilaisnaiset näyttävät siltä kuin olisivat pukeutuneet pimeässä.

Juhlissa juttelen naisten kanssa ja joku kysyy miehen veljen vaimolta, aikovatko he hankkia lisää lapsia. Vaimo vastaa, että ei, koska hän ei enää iän vuoksi uskalla. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta nyt ollaan asian ytimessä. Viime kuukaudet Irlannin mediaa on hallinnut yksi ja sama aihe: abortti. Abortista tuli uutinen, kun intialaisnainen kuoli verenmyrkytyksen Irlannissa, koska hänelle ei tehty aborttia tarpeeksi ajoissa. Irlannissahan abortti on kielletty lähestulkoon kaikissa olosuhteissa. Naisen etu jää lähes aina syntymättömän lapsen edun taakse. Kymmenettuhannet irlantilaisnaiset matkustavat britteihin joka vuosi teettämään abortin.

Viime vuonna muutamat rohkeat naiset ajoivat kampanjaa, joka yritti saada lakiin muutoksen, joka sallisi abortin, jos syntymättömällä lapsella on sairaus, jonka vuoksi lapsi ei koskaan selviäisi elossa kohdun ulkopuolella. Naisten tarinat olivat järkyttäviä. Heidän oli pakko kantaa lasta kohdussaan yhdeksän kuukautta ja synnyttää lapsi kuolemaan muutaman minuutin tai tunnin kuluttua. Lakimuutosta ei tullut.

Aihe on niin tulenarka, että minä en koskaan ota aihetta esille kenenkään kanssa, en edes sukulaisten, koska en halua riidellä. Minusta laki on epäinhimillinen, keskiaikainen, ja naista sortava.

Minulla on myös toinen syy vaikenemiseen. Jos joku sukulainen paljastuisi fanaattiseksi abortin vastustajaksi, ja niitä on paljon Irlannissa, en voisi enää katsoa heitä samoin silmin. Tässä tapauksessa on parempi, että en tiedä.

Hulluinta nyt käytävässä aborttikeskustelussa on se, että kaiken pedofiliasekoilun jälkeen, kirkko yrittää yhä sekaantua asiaan. Kirkonmiehet uhkailevat poliitikkoja helvetin tulella, jos aborttilaki menee läpi. On vaikea käsittää, miten järjestelmällistä pedofiliarinkiä ylläpitänyt järjestö katsoo olevansa oikeutettu antamaan neuvoja missään asiassa, mikä vähänkään liittyy lapsiin. Tai naisiin. Tai ylipäätään normaaliin elämään.

Olen huomannut, että abortinvastustajat iskevät aina naisia vanhalla kunnon äitikortilla. Miten voit suosia aborttia, kun olet itse äiti?! Juuri siksi, sanon minä. Äitiys on valtava, mieletön kokemus, joka koskettaa ja muuttaa naista niin henkisesti kuin fyysisesti. Vaikka lapsi olisi toivottu, tuo raskaus ja äitiys mukanaan asioita, joika on vaikeita käsitellä ja hyväksyä. Lapsen kasvatus on elämänmittainen tehtävä. On vääryys, jos joku pakotetaan kokemaan näitä tunteita vasten tahtoaan.

Nukkevauva saa kasteen meressä.

Kaupunkilainen pelästyy lehmää ja repii pelihousunsa

En ole katsonut televisiota kuukauteen, johtuen tietysti siitä, että meillä ei ole sellaista ylellisyystarviketta. Tänään asiat tulevat kuitenkin siihen pisteeseen, että minulle tulee pakottava tarve katsoa televisiota. Vartokaa niin kerron teille miksi.

Mies ilmoittaa, että aikoo tehdä töitä koko illan. En viitsi sanoa, että jos hän ei olisi soittanut tinapilliä koko päivää, hänen ei tarvitsisi työskennellä koko yötä. Sen mainitseminen on turhaa, sillä ihminen on yleensä itse tietoinen tällaisista asioista ilman, että toisen täytyy niistä muistuttaa.

Sitä paitsi, joskus ihmisen täytyy soittaa pilliä koko päivän, ei sellaiselle mitään voi.

Yksinäinen ilta kuitenkin sapettaa minua, joten päätän lähteä kiertämään rantareitin. Rantareitti menee Atlantin vierestä, lipsahdus ja äkkijyrkkä kallionkieleke heittää kulkijan autuaammille metsästysmaille. Mutta se on kaunis. Ja vettä ei poikkeuksellisesti satanut tänään koko päivää, joten reitti ei olisi turhan liukas. Tukka hupun sisään ja matkaan.

Kuljen poikki metsäreitin ja onnistun hyppäämään yli mutalätäköiden ja lehmänpaskan. Pysähdyn ottamaan kuvia talostamme, joka näkyy kaukana rinteessä.  Vilkutan talolle, jos joku sattuu katsomaan ulos.

Kun käännyn takaisin, huomaan, että ojassa on lehmä (ei oma). Tuijotan lehmää, lehmä tuijottaa takaisin. Lasken katseeni, sillä olen kuullut, että eläimet eivät pidä siitä, että niitä tuijotetaan. Katson ojaa ja etsin aitaa. Sitä ei ole. Muistan, että mieheni sanoi, että lehmien kanssa pitää olla varovainen, kun niillä on vasikoita. Ne ovat hyvin suojelevia. Peräännyn hitaasti kulman taakse ja harkitsen asemaani.

Voin mennä eteenpäin ja tulla tunnetuksi naisena, jonka päälle lehmä astui. Tai mennä takaisin, ja tulla tunnetuksi naisena, joka pelkäsi lehmää. Päätän soittaa miehelleni konsultaatioita varten. Hän käski minun ottaa puhelimen mukaan, jotta voin soittaa hänelle, jos roikun jossakin kielekkeellä ja tarvitsen apua. Onpa onni, että en roiku, sillä ehtisin varsin hyvin pudota ja seilata Amerikkaan asti, ennen kuin hän huomaisi puhelimen soineen.

Jänistän ja päätän palata takaisin. Kun kiipeän yli ruosteisen portin ja hyppään alas, kuulen kuinka housuni ritsahtavat. Ne ovat jääneet kiinni porttiin.

Palaan kotiin huonotuulisena. Jokaisella naapurilla täällä on kotonaan kaukoputki, ”laivojen tarkkailua varten”. Voin vannoa, että viime vuonna kolmen kuukauden aikana meressä näkyi yksi ja sama kalastusalus joka päivä. On siis hyvin todennäköistä, että minut tunnetaan jo alueella  naisena, joka pelästyi lehmää, niin että rikkoi housunsa.

Mies ihmettelee, miten voin olla jo kotona. Kerron, että ojassa oli lehmä. Mies katsoo minua epäuskoisena. ”Lehmä? Tietenkin siellä on lehmiä, mitä varten ajattelit, että se ruokintakaukalo on siinä?”

No niin, jälleen tullaan siihen, että toinen on lehmänomistajan lapsi ja toisen isä omistaa viisi paria suksia. Ja siksi siis televisio.

Otan ipadin ja katson irlantilaista talkshowta.  Ohjelma on opettavainen. Tiedän nyt, että erään miehen haukka voi lentää 200 mailia tunnissa. Nyt tietysti tarvitsisi enää tietää, kuinka monta mailia olikaan kilometri…Toinen mies esittelee orpoa haisunäätää.

Vaikka ohjelma on näinkin viihdyttävä, päätän sittenkin lukea kirjaani, jossa irlantilainen päähenkilö on niin köyhä, että käy koulua ilman kenkiä ja ostaa sianpäitä ruoaksi.

Hetki ennen lehmän mahdollista hyökkäystä.

Melankolia iskee kesken festivaalin

Pikkukaupunkimme leikkii jälleen isoa muutaman päivän verran, kun irlantilaisen musiikin Feile chois cuain -festivaali saapuu kaupunkiin.

Kuten viime vuonnakin osallistun laulutunneille, aiheena irlantilaiset perinteiset balladit. Mutta jaksaakseen irlantilaisia perinteisiä balladeja, täytyy olla tietynlaisella tuulella, ja minä en ole sellaisella. Tulen paikalle myöhässä, koska olemme mieheni kanssa valvoneet kolmeen yöllä ja juoneet liikaa viiniä. Ei rottien vuoksi, vaan ihan silkasta turhautumisesta, kun emme päässeet yhdessä festivaaleille. ”Nukke” on nyt siinä iässä, että häntä ei voi jättää kenelle tahansa, ja koska äitini ei ole täällä, on jommankumman meistä oltava paikalla.

Mutta takaisin laulutuntiin. Kuten viime vuonnakin, laulut on kaivettu esiin buurisodassa kuolleiden sotilaiden jäämistöistä tai ne on sattumalta löydetty kuparipannusta arkeologisten kaivausten yhteydessä. Yhden laulun sanoja esitelmöijä on metsästänyt kolmekymmentä vuotta. Tunti etenee niin, että esitelmöijäukkeli kertoo laulun historiaa. Sitten hän jakaa meille laulujen sanat ja laulaa viisun vanhalle kasettinauhurille. Sitten meidän on tarkoitus laulaa viisu perässä. Sitten siirrytään seuraavaan lauluun.

Laulutunti järjestetään koulussa, ja luokassa on niin kylmä, että vaikka olen takki päällä, hampaani alkavat kalista jo tuntia ennen lounasta. Mieleni alkaa harhailla, ja mietin erästä tapausta pari päivää sitten. Mieheni tapasi entisen koulukaverinsa tiellä, ja he juttelivat niitä näitä. Kuulin keskustelusta vain pätkän, koulukaveri sanoi: ”Vieläkin, kun joku tulee seisomaan liian lähelle taakseni, jos esimerkiksi olen pankkiautomaatilla, kroppani jäykistyy ja tunnen oloni epämukavaksi.”

Suomalaisena päättelin tietysti, että kyse on siitä, että hänet on ryöstetty. Olin väärässä. Mieheni kertoi, että koulukaveri puhui kouluajoista, siitä millaista oli käydä koulua Irlannissa 70-luvulla. Koskaan ei tiennyt, kuka sai turpaan opettajalta. Mieheni kertoi, että jos opettaja otti kellon pois vasemmasta kädestä, silloin tiesi, että isku tulisi sille puolelle riviä.

Kun lounas tulee, juoksen siihen ainoaan pubiin, missä tiedän olevan takan, ja tilaan itselleni terästetyn kahvin.

Perheeni tulee lounastamaan kanssani pubiin. Halaan miestäni ja sanon, että olen pahoillani. Hän katsoo minua hämmästyneenä. Sanon, että olen pahoillani, että hänen on täytynyt käydä irlantilaista koulua, kun minä olen saanut iloisena piirrellä leppäkerttuja Suomessa. En voi ikinä ymmärtää, millaista on ollut elää jokapäiväisen väkivallan uhan alla. Ei ole vaikeaa nähdä, miksi perinteinen irlantilainen musiikki on pelkkää tiivistynyttä melankoliaa.

Feili Chois Cuain -festivaaleilla kaikki kynnelle kykenevät voivat olla muusikkoja muutaman päivän ajan.

Perskarvoja ja rotanmyrkkyä

3.5.2013

Here we are again! Tervetuloa kaikki kolme lukijaani seuraamaan jatkoblogiani täältä Irlannista. Täällä siis ollaan Atlantin rannalla samassa paikassa kuin viime keväänä, mutta eri talossa. Atlantti näyttää meille heti ensimmäisenä yönä kenen pillin mukaan täällä mennään, tukka on takana ja olen sisällä talossa.

Suomen energiaviranomaiset kuolisivat suorilta jaloilta, jos tulisivat tähän taloon. Tässä siis on homeongelman ratkaisu! Eihän talossa, jossa ilmanvaihto toimii tällä tavalla voi mikään home tarttua keuhkoihin tai minnekään muuallekaan.

Hyvin toimivaa ilmanvaihtoa lukuun ottamatta talo on kaunis ja ehkä kotoisampi kuin viime vuoden talo. Tilaa on yhtä paljon, ensimmäisen viikon nukumme alhaalla, ja toisella viikolla päätämme siirtyä nukkumaan yläkertaan (lämpö nousee näes sinne).

Talo on huonosti siivottu ja päätän siivota yläkerran ennen kuin siirrymme sinne. Kun vedän lasten makuuhuoneen laatikon auki, on sen pohjalla jotakin mustaa. Se näyttää epäilyttävästi karvoille. Tarkemmin sanottuna persekarvoille tai muille genitaalialueen ylijäämäkarvoille. En keksi yhtään tilannetta, missä minulle olisi tullut tarve säilyttää karvojani laatikossa. Onko kyseessä kenties teini, joka haluaa säilyttää ensimmäiset karvansa muistona? Tai teini, jonka mielestä karvojen jättäminen on hillittömän hauska pila? Vai ajatteliko henkilö, että yllättävän kuolemantapauksen sattuessa, olisi hyvä, jos hänen dna:taan olisi jossakin?  Vai oliko henkilöllä syöpä, ja hän halusi säilyttää muiston karvoistaan, kun syöpähoito vei muut? Vai lähettikö kenties huoneessa asuneen rakastaja hänelle muiston itsestään?

Hyvä ex-asukas, olen pahoillani, jos karvoilla oli sinulle jokin syvä merkitys. En katsonut asialliseksi säilyttää niitä lasteni makuuhuoneessa, joten kippasin ne roskikseen. Jäänteitä voi tiedustella paikalliselta roskakuskilta.

Seuraavalla viikolla ex-asukkaiden käytännönpilat jatkuvat. Haen pyyhkeitä pikku huoneesta, jossa on boileri. Lapseni sanoo, ettei viitsi tulla huoneeseen pidemmälle, kun lattialla on niin roskaista. ”Kun siellä on niin paljon sitä rotanmyrkkyä.”

What???!!! Katson jalkoihini ja nurkkaan on kipattu iso kasa sinisiä pellettejä, rotanmyrkkyäpä hyvinkin. Pelletit ovat levinneet joka puolelle ja minut valtaa hetkellinen paniikki. Mietin kuumeisesti, olenko antanut puolitoistavuotiaan tulla huoneeseen. En muista. Hän näyttää kuitenkin olevan elossa, joten kovin monta pellettiä suuhun ei ole voinut mennä. Siivoan koko talon.

Illalla, kun menen nukkumaan, mieleeni hiipii ajatus. Rotanmyrkylle on varmastikin ollut syy. Talossa on siis ollut rottia tai hiiriä. Mies on työmatkalla, joten olen yksin. Jos hiiri tulee, on minun metsästettävä se päiviltä. Päätän, etten olekaan vielä kovin väsynyt, menen alakertaan ja kaadan itselleni ison lasin viiniä. Saatan olla alkoholisti parin kuukauden päästä, ja te tiedätte syyn.

Vastasyntynyt vasikka saa imetysopetusta. Kuka olisi arvannut, että eläimetkin tarvitsevat ohjausta?