Kiitos ja näkemiin! Thanks and bye!

30.6.2012

Kolme kuukautta on nyt ohi. Se on nyt loppu, slut, finito, ja me pakkaamme kamamme ja lennämme Suomeen.

Viimeinen viikko oli pelkkää juoksua. Pakkasin osan tavaroista muovilaatikoihin, ja toivon niiden jonain päivänä löytävän tiensä Suomeen. Osan tavaroista lahjoitimme tutuille ja sukulaisille ja tärkeimmät tungimme matkalaukkuihin. Sitten purkasin matkalaukut, sillä ne eivät menneet kiinni, ja aloitin homman uudelleen.

Naapurit kutsuivat meidät läksiäisillalliselle ja ylipäätään tuntui, että koko viikko oli pelkkiä pitkiä jäähyväisiä. Viimeinen kerta rannalla, viimeinen kerta, kun näen hevoset laitumella, viimeinen kerta kun näen auringon laskevan Clare Islandin taakse. Viimeinen kerta, kun farmarin koira tulee nuolemaan kättäni. Ja mikä hulluinta, viimeisinä viikkoina olin vihdoin onnistunut hankkimaan itselleni irlantilaisen kaverin, siis naispuolisen sellaisen.

Tuntui, että monta asiaa jäi kesken, mutta niin kai se aina on. Ja jollain tasolla olen tottunut jatkuviin lähtöihin, sillä viimeiset kuusi vuotta olemme reissanneet Irlannin ja Suomen väliä. Toisaalta olen hirveän kyllästynyt jatkuvaan välitilassa olemiseen. Olisi vihdoin mukava asettua jonnekin ja tehdä vuosittainen reissu Kanarialle.

Mutta saavutimmeko sen, mitä lähdimme hakemaan? Mehän lähdimme Länsi-Irlantiin siksi, että lapset tutustuisivat paremmin serkkuihinsa ja isovanhempiinsa. Ja että näkisimme, miltä tuntuu asua siellä, missä ruoho on vihreämpää. Ainakin miehen mielestä.

Ruoho on miehen mielestä yhä vihreämpää Irlannissa. Hän muuttaisi sinne heti, jos minä sanoisin kyllä. Lapset tutustuivat paremmin serkkuihinsa ja tyttäremme itki lohduttomasti, kun lähdimme Grandman ja Grandpan luota. Minä opin keittämään teetä kaikille, joiden jalka astui oven sisäpuolelle, enkä suututtanut ketään, joten reissun voi sanoa olevan menestys. Se antoi meille juuri sen, mitä siltä odotimmekin.

Rakastuimme kaikki Länsi-Irlannin luontoon, ja kun voitamme lotossa, ostamme heti loma-asunnon sieltä.

Kiitos kaikille mukanani kulkeneille, ehkä jonakin päivänä jatkan tätä blogia tai jotakin toista blogia. Asiaa täytyy miettiä. Toivotan kaikille ihanaa kesää ja kiitän vielä kerran, että olette jaksaneet lukea horinoitani. XXX

Byebye beach, byebye everybody.

Vaikea vanhemmuus

21. kesäkuuta 2012

Meillä on ollut tapana lasten kanssa käydä joka tiistai ratsastamassa. Ratsastaminen on kyllä hiukan liian hieno sana, pikemminkin olemme pomppineet hevosen selässä tunnin. Viimeisen kerran kunniaksi pääsemme rannalle. Koska talli on lähellä suosittua St.Patrick -vuorta, paikalla on turisteja, jotka näpsivät kuvia pikku-ratsastajistani.

Koska olen opettajani mukaan luonnonlahjakkuus, ajattelen, että ehkä voisin jatkaa ratsastusta Suomessa. Mieleni kuitenkin muuttuu nopeasti, kun näen Suomen hinnat. Eräs talli pyytää 65 euroa tunnilta! Täällä olen maksanut yksityistunnista 20 euroa.

Innostustani himmentää myös suomalainen mieltymys ohjeisiin ja sääntöihin. Kun luen netistä erään suomalaisen tallin ohjeita ratsastajille, totean, että irlantilainen talli rikkoo suurin piirtein jokaista sääntöä.

Toissakerralla, kun opettajani oli pudonnut hevosen selästä, eikä voinut pitää tuntia, paikalle tuli tyyppi, joka aina luimuilee tallien läheisyydessä. Siellä tämä ”ohjaaja” seisoi kaverinsa kanssa keskellä areenaa ja veteli kessua, kun minä ratsastelin omineni ympyrää.
”Seuraavalla kerralla voidaan sitten laukata”, sanoi ohjaaja. Jep, jep, ajattelin. Jospa nyt kuitenkin ensin opeteltaisiin istumaan selässä niin, ettei näyttäisi siltä, että minulla on neliraajahalvaus. Onneksi normaali opettaja oli paikalla seuraavalla viikolla, eikä minun tarvinnut teeskennellä äkillistä suonenvetoa.

Suomalaisten sääntörakkaus tulee mieleen minulle toisen kerran, kun yritämme etsiä lapsille hoitajaa muutamaksi tunniksi. Se on aivan naurettavan helppoa. Jollakulla on aina siskontytär tai kaveri, joka on valmis tulemaan paikalle sopivaa summaa vastaan. Paikallisen kaupan seinällä on lukuisia ilmoituksia, joissa opiskelijat tarjoutuvat hoitamaan lapsia.
Meidän suomalaisen marketin seinältä ei koskaan löydy yhtäkään. Eikä kukaan koskaan tarjoudu hoitamaan lapsia tai tiedä ketään, joka voisi tulla.

Siitä pääsenkin lempiaiheeseeni, mikä on ”miksi Suomessa on vaikeampaa olla vanhempi kuin Irlannissa”. Asenne lapsiin ja vanhemmuuteen on erilainen Suomessa ja Irlannissa. Kun menen pidemmän pätkän jälkeen Suomeen, ensimmäisen viikon ihmettelen, miksi kukaan ei hymyile lapsilleni. Suomessa on vallalla kummallinen lapsivastainen ilmapiiri, lapset eivät saisi näkyä tai varsinkaan kuulua missään, ja vanhempien pitäisi lukita itsensä neljän seinän sisälle lasten synnyttyä.

Vähän aikaa sitten suomalaisessa lehdistössä oli artikkeli, jossa joku tynnyrissä kasvanut puunaama ehdotti, että vauvoja ja lapsia ei saisi viedä kauppaan, sillä he voivat saada bakteereja ja stressaantua melusta.

Jaahas, ja mitä mahtaisi sanoa sosiaalivirasto, kun jättäisin vauvan kotio, ettei ”se vaan saa bakteereja” ja kaasuttaisin omineni kauppaan?

Juuri tällaisten asioiden takia minusta joskus tuntuu, etten ikinä halua palata Suomeen. Meidän vauvamme on varmasti pelkkää jättimäistä bakteerikasvustoa, koska hänet on viety, ei vain kauppaan, vaan myös lentokentälle, bussiin, kirkkoon ja huvipuistoon. Ja mikä kamalinta, pubiin! Selvä tuleva alkoholisti ja täynnä bakteereja.

Onkohan kukaan koskaan miettinyt, miksi juuri Suomessa on niin paljon avioeroja? Voisikohan yksi syy olla se, että oikean vanhemmuuden raamit ovat niin tiukat, ja kun lapsi syntyy, perheet eristäytyvät omineen neljän seinän sisälle?

Suomessa aina kehuskellaan sillä, kuinka hienoa on, kun suomalainen lapsi saa olla kotona kouluikään asti ja roikkua rintarepussa joka tilanteessa, jopa kun äiti menee vessaan. Miksiköhän näistä maailman parhaiten kasvatetuista vauvoista sitten tulee niin tavattoman surkeita aikuisia? Suomi on kärkisijoilla masennus-, itsemurha- ja perhemurhatilastoissa. Viime vuodet Suomi on saanut kyseenalaisen kunnian olla maa, jossa masentuneet nuoret miehet lahtaavat muita ihmisiä.

Ehkäpä meidän suomalaisten olisi aika lopettaa omakehu ja miettiä, miten muiden maiden lapsista voi tulla lainkaan normaaleja ihmisiä, kun heitä ei pidetä kotona kouluikään asti, taaperoimetetä, nukuteta perhepedissä tai kanneta joka paikkaan?
Ja ehkä lasten sijaan, olisi aika välillä miettiä aikuisia. Suomalaiset vanhemmat tekevät kaikkensa lasten eteen, mutta unohtavat samalla itsensä ja parisuhteensa. Paras esimerkki lapselle ovat omat vanhemmat. Kun vanhemmat ovat onnellisia, on lapsi onnellinen.

Palvelija, palvelija, peskää hevoseni, minä vain ratsastan!

Kotimaani ompi Suomi

16. kesäkuuta 2012

Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt. Meillä on enää pari viikkoa jäljellä täällä Irlannissa ja sitten menemme takaisin Suomeen. Teini-ikäinen kun olen, menen kesätöihin heinä- ja elokuuksi. Siihen sitten loppuukin tulevaisuudensuunnittelu. Olemme miehen kanssa pattitilanteessa. Minä haluan asua Suomessa ja ehkäpä ostaa loma-asunnon täältä. Mies haluaa asua täällä ja pitää Suomen talon loma-asuntona.

Loma-asuntoasiakin on täysin hypoteettinen, koska ei meillä ole varaa ostaa täältä sellaista loma-asuntoa, jonka minä haluaisin. Koska sää on täysin sietämätön Irlannissa, on talon oltava niin mukava, ettei minun tarvitse hytistä nurkassa minkään kuumavesipullon ja sähköisen huovan kanssa. Ja ainakaan näkyvää hometta ei saa olla.

Minusta täällä on ollut ihanaa, mutta en ole ollenkaan varma jaksaisinko sadetta vuodesta toiseen tai sitä, ettei täällä ole neljää vuodenaikaa. Enkä halua elää kaukana perheestäni tai ystävistäni. Tai kunnon leivästä. Tai pullasta. Eilen kaipasin niin kunnon voisilmäpullaa, että leivoin sitä kuivahiivasta, ja söin kahdeksan pullaa peräkkäin.

Mutta suurin ongelma on se, että minulla ei ole täällä mitään tekemistä, minulla ei ole töitä. En koskaan voi tehdä oman alani töitä täällä. Ja kun tänään huusin lapsille, että he ovat ääliöitä, (eivät muistaneet tarharyhmiensä nimiä) oli aika lailla selvää, että nyt minun kannattaa ottaa heistä breikki ja mennä töihin.

Minusta leikkiminen on sietämätöntä ja inhoan sitä, että koko päivä menee pyykkien, tiskien ja muiden toisarvoisten asioiden kanssa nuhjatessa.

Näen jo sieluni silmin, kuinka parin vuoden päästä hiippailisin ympäriinsä jonkin sortin halattiin pukeutuneena (pullien syönti), tukka räjähtäneenä ja viljelisin komeron nurkassa hasista. Hankkisin pari koiraa ja parikymmentä kissaa ja kun joku tulisi käymään, tiirailisin heitä epäluuloisesti oven raosta ”Whadyawant?”

Tai sitten hurahtaisin hevosiin, ja sitten minusta vasta tulisikin omituinen. Kaikkihan sen tietävät, että hevosihmiset ovat omalaatuisia. Hevosnaapuri on täysin kykenemätön käymään keskustelua, joka ei sisällä sanaa ”hevonen”.

Ajattelimme miehen kanssa ottaa huikan kossua joka kerta, kun naapuri sanoo sanan ”hevonen”. Mutta minä päätin luovuttaa jo ennen pelin alkua, koska ensimmäisessä lauseessa sana tuli kaksi kertaa, ja olen nykyisin tuiterissa jo parista siideristä. Mies taas on aktiivisesti treenannut skinny bitchien (vodka&sooda) kanssa. Ja tuollaisesta yhdistelmästä seuraa vain ikävyyksiä, riita tai neljäs lapsi.

En ole koko aikana suonut montakaan ajatusta Suomen talolle, mutta tällä viikolla se on käynyt mielessäni pari kertaa. Se, että talo ylipäätään on pystyssä, on perheeni ansiota. Viimeksi kuulin uutisia talosta, kun isä soitti koko etupihan kokoisen montun reunalta ja kiroili. Yhteys alkoi nopeasti pätkiä ja minun oli suljettava puhelin.

Joku saattaa muistaa, että viikkoa ennen kuin lähdimme, pihalla oleva sadevesipumppu kosahti.

Sen korjaus ei tietenkään ollut mikään simppeli juttu ja kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni. Asian monimutkaisuudesta kertoo se, että isä (toiselta nimeltään Mr. Minuuttiaikataulu) oli ottanut vapaapäivän töistä hoitaakseen asiaa. Sellainen ihme on viimeksi tapahtunut vuonna…tai oikeastaan, en kyllä muista isän ottaneen vapaapäivää ikinä. Ei edes silloin, kun minä ja sisarukseni synnyimme. Muistelen äidin kertoneen tarinaa, että isä oli jollain katolla, kun veljeni syntyi. En tiedä, missä kellarissa hän oli silloin, kun minä synnyin, mutta ei ainakaan sairaalassa, koska enoni vei minut kotiin.

Siskoni on käynyt talolla ajamassa ruohon, ja naapuri on pitänyt silmässä postilaatikkoa mainosten varalta.

Näyttää siltä, että matkalaukussa on syytä olla pari viskipulloa erinäisiin suuntiin. Ja ehkä yksi ylimääräinen miehelle, joka vahtii lapsia heinäkuun.

Jokin tällainen Kylemore Abbey -tyylinen loma-asunto voisi olla sopiva meille.

Katolinen kirkko kriiseilee

11. kesäkuuta 2012

Viikonloppumme meni kirkossa, sillä miehen siskon lapsella oli ristiäiset lauantaina ja sunnuntaina osallistuimme miehen tädin muistomessuun. Irlannissa on tapana mennä yhdessä kirkkoon kuolleen vuosipäivänä ja muistella edesmennyttä läheistä.

Olisipa uskovainen isoäitini ollut kuulemassa, kun eräs messuvieras kertoi minulle tavanneensa edellisenä päivänä naisen, joka ”tuntee minut kirkosta”. Minun oli oikein pakko kääntyä anopin puoleen ja kysyä, kuuliko hän nyt varmasti, millainen esimerkillinen kirkossakävijä hänen miniänsä on.

Meillä on ollut täällä tapana kävellä joka sunnuntai lasten kanssa kirkkoon, koska tällaisessa pienessä yhteisössä se on hyvä tapa tutustua ihmisiin. Emme varmasti olisi käyneet siellä joka sunnuntai, ellei saarnaava pappi olisi niin hyvä.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että sen jälkeen, kun pappi julkaisi viikkokirjeessään tutkimustuloksen, jossa suoraviivaisesti todetaan, että suurin osa katolisista olisi valmis muuttamaan kirkon oppeja ja järjestelmiä, tämä hyvä pappi on siirretty syrjään ja tilalle on tuotu kirjava joukko saarnaajia. Viime viikolla paikalle oli raijattu pappi Uudesta-Seelannista asti. Tyyppi oli niin hidas, että ajattelin, ettei viinikarahvi ikinä palaa takaisin pöydälle. Nurkassa oleva vanha ja raihnainen pappikin näytti nukahtaneen tuoliinsa. Jos joku katsoo Father Tediä, niin ajatelkaa sitä juoppoa, joka istuu ja ärisee nojatuolissa, niin saatte kuvan, millainen tämä vanhempi pappi on.

Minä henkilökohtaisesti haluaisin juuri tuollaiselle papille mielellään tunnustaa syntini. ”There, there child, couple of Ave Maria’s and you’ll be grand. Now, you wouldn’t happen to have a bottle of whisky with you dear?”

Irlannin katolinen kirkko on mielenkiintoisessa tilanteessa, sillä vuosien pedofiliaskandaalit ovat järkyttäneet monien uskoa niin pahoin, että kirkko ja sen opit nykyisessä muodossaan eivät enää kiinnosta ihmisiä.

Tietysti Suomeen verrattuna katolinen kirkko elää ja voi hyvin, mutta Irlannin normien mukaan ajatusmaailman muutos on ollut melkoinen. Vielä 40 vuotta sitten kirkko määräsi ja hallitsi kaikkea. Koulutus oli täysin pappien, nunnien ja Christian Brothers -järjestön käsissä.

Oli täysin mahdoton ajatus, että pappi voisi mennä naimisiin. Kun eräs johtava kirkonmies 70-luvulla jäi kiinni siitä, että hänellä oli suhde naisen kanssa ja avioton lapsi, johti se hänen syrjäyttämiseensä ja hänet leimattiin täydelliseksi hylkiöksi. Nyt tehdyn tutkimuksen mukaan 87 prosenttia katolisista on sitä mieltä, että pappien tulisi saada mennä naimisiin.

Ja Sinéad O’Connor raukka, joka julistautui papiksi ja sai kansan vihat niskoilleen. Tänä päivänä hän tuskin herättäisi enää samaa reaktiota. 77 prosenttia on sitä mieltä, että naispappeus tulisi sallia.

Näin luterilaisena tekisi mieli sanoa, että mitäs me oikein sanoimme…Luther varmasti naureskelee partaansa. Kaikki asiat, joita vastaan hän naulasi teesinsä, ovat nyt tapetilla katolisessa uskossa. Muutos on varmasti välttämätön.  

Hienoa olisi, jos katoliset kuitenkin onnistuisivat säilyttämään jotakin vanhaa. Minusta on hienoa, miten kirkko on monille irlantilaiselle ihan tavallinen osa arkea. Jos he tuntevat tarvetta rauhoittumiseen, he menevät hetkeksi kirkkoon. Kirkkojen ovet ovat auki melkein aina. Suomessahan ovia on yleensä turha kolkutella, ne lukitaan heti seremonioiden jälkeen. Ja vaikka ovet olisivat avoinna, kynnys astua kynnyksen yli on huomattavasti suurempi. Suomessa vain himouskovaiset käyvät huvikseen rukoilemassa kirkossa.

Kirkko ilman kattoa.

...sen eestään löytää

Kaikki alkaa lauantaina hyvin, lapset menevät nukkumaan kiltisti, mukaan lukien vauva, joka nukahtaa hymy huulilla. Näyttää siltä, että ulosmenomme yhdessä miehen kanssa vihdoin onnistuu. Minä sudin itseni valmiiksi ja appiukko ajaa minut hotellille, johon syntymäpäiväsankarin on määrä tulla vastaanottamaan yllätystä.

Mies on sankarin kanssa pubissa, ja sanoo, ettei hänellä ole hajuakaan yllätyksestä. Olen vannottanut miehelleni, että hän ei saa jättää minua hetkeksikään yksin, mutta kun saavun hotellille, miestä ei tietenkään näy missään. Istun baariin odottamaan ja kadun, että laitoin päälle lyhyen hameen. Tekstaan miehelleni, että ellei hän raahaa takapuoltaan paikalle viiden minuutin sisällä, rouva löytyy kotoa. Tai siis miehen vanhempien kotoa. Tai jonkun turistin kotoa.

Kuuliaisesti mies saapuu paikalle ja menemme kokoushuoneeseen odottamaan synttärisankarin saapumista. Huoneessa on Mrs. You-pissed-me-off-a-century-ago ja näen heti, että irlantilaisnaisen muisti on kuin norsun. Mitään ei koskaan unohdeta. Päätän sopivan tilaisuuden tullen palata asiaan, ja yrittää nöyristellä itselleni anteeksiannon. Mutta…minä en ole kovin hyvä nöyristelijä. Kun tilaisuus tulee, minä niin sanotusti ryssin sen.

Sanon Mrs:lle, että olen pahoillani siitä, mitä tapahtui kolmesataa vuotta sitten ja toivon, ettei hän kanna enää kaunaa asiasta. Tähän asti hyvä, ja sitten teen virheen. Sanon, että minun on vaikea ymmärtää saati sitten antaa anteeksi miehen ystävälle Desille, että hänen piti ylipäätään sanoa mitään, kun hän näki, millaisessa kunnossa olin.

VÄÄRIN! Mrs. aloittaa välittömästi hyökkäyksen, Des on hänen hyvä ystävänsä hän ei tehnyt mitään väärää jos en voi olla Desin ystävä en voi olla hänen ystävänsä ja muutenkin miksi mieheni ei koskaan tule heille kylään olen selvästikin muuttanut häntä ja kääntänyt hänet heitä vastaan ja miksi emme ole tuoneet lapsiamme heille kylään ja asia on sovittu jos tulemme heille kylään.

Mrs. on selvästikin odottanut tilaisuutta päästää höyryjä, mutta minä en osannut odottaa purkausta, peräännyn ja menen vessaan itkemään. Päätän, että lähden juhlista samoin tein. Helpommin sanottu, kuin tehty. Kun odotan ulkona takkiani, sinne pukkaa naisen ystäviä ”selvittämään” tilannetta. Ah, niin yläastetta, niin yläastetta. Lähden heti, kun saan karistettua selvittäjät kannoiltani. Mitä tästä opimme? Olisi pitänyt pitää suu kiinni, eikä yrittää lainkaan. Tai lähteä jo baarista turistin matkaan.

Mitä tulee lapsiin, he käyttäytyivät kuin pienet enkelit. Nukkuivat koko yön päästämättä hiiskaustakaan.

Maanantaina mies hakee meille vihdoin uuden (vanhan) auton. Valitettavasti meillä on jonkin sortin paha karma ikkunoiden suhteen, sillä kun mies ajaa auton kotiin, putoaa kuljettajan puoleinen ikkuna oven sisään.

Tämähän ei ole mitään uutta, sillä mies irrotti Porschen oven kuukausi sitten samasta syystä. Auto kuitenkin kulkee, ja minä olen vihdoin rohkaistunut ajamaan. Ajan kuin puolisokea eläkeläismummo, liian pienellä vaihteella, liian hiljaa ja nenä ikkunassa. Kun mies oli eilen kyydissä, hän ehdotti, että voisin vaikka vaihteeksi kokeilla, millaista olisi ajaa kolmosvaihteella, ennen kuin moottori leikkaa kiinni. Ei sitä tiedä, ehkä huomenna kokeilenkin.

Varokaa lehmät! Watch your backs!

Se, minkä taakseen jättää...

2. kesäkuuta 2012

Irlannin sateisimmassa maakunnassa on tapahtunut ihme, aurinko on paistanut jo viikon! Jouduin jopa kaivamaan aurinkorasvan laatikon perukoilta. Ja voin nyt tässä todistaa, että aurinkorasvalle ei käy mitään kahdeksassa vuodessa. Aurinkorasvan tekstistä päätellen se on ostettu vuonna 2006, kun olimme häämatkalla Karibialla. Lasten aurinkorasva on samalta vuodelta ja naamarasva Ranskan reissulta, joka tehtiin vuonna 2004.

Meillä on tänään tiedossa mielenkiintoinen päivä, sillä lasten olisi tarkoitus mennä Grandman ja Grandpan luokse hoitoon ja yökylään. Miehen ystävällä on tänään suuret 40-vuotisjuhlat ja yritämme mennä sinne ihan kahdestaan. Tilanne on monellakin tapaa hermostuttava, sillä asiaan liittyy monia epävarmuustekijöitä.

Mainitsin joskus ikuisuus sitten, että emme koskaan ole yötä miehen vanhempien luona, koska emme voi olla varmoja, että saamme pidettyä lapset hiljaisina. Yritimme viimeksi jättää lapsemme isovanhemmille hoitoon vuonna 2006. Meillä oli siis silloin vain yksi lapsi, joka oli vauva. Ilta oli katastrofi. Tuskin ehdimme nostaa tuopit huulillemme, kun miehen puhelin piippasi tekstiviestiä. ”Vauva huutaa, tulkaa kotiin”.

En ollut uskoa silmiäni. Olin niin tottunut, että oma lähes pyhimysmäisen kärsivällisyyden omaava äitini, vahti vauvaa tilanteessa kuin tilanteessa, etten voinut kuvitella jonkun olevan kykenemätön kuuntelemaan huutoa edes tuntia. Menimme kiltisti kotiin. Yritimme samaa vielä toisen kerran, mutta kun sekin ilta päättyi samoin, päätimme antaa asian olla.

Se miksi, emme enää edes yövy heillä, on toinen tarina. Ensimmäinen lapsemme on hyvin kiltti, mutta joskus nuorempana, kun hän oli erittäin väsynynyt, hän sai raivokohtauksia. Kerran, kun yritimme saada häntä päikkäreille vilkkaan päivän jälkeen, raivokohtaus tuli, ja satuimme ikäväksemme olemaan miehen vanhempien luona. Mies yritti rauhoittaa lasta, kun Grandma pyyhälsi huoneeseen jakelemaan neuvojaan. Yllättäen mies oli tarinan roisto, kun hän yritti kiusata pientä viatonta lasta ja pakottaa hänet päiväunille.

Mies joka ei IKINÄ sano mitään vanhemmilleen vastaan, ärähti jotakin, että äidin ei pitäisi puuttua asioihin, joista hän ei ymmärrä mitään. Minä tietysti puolustamaan miestä, seurauksena sanailua, joka päättyi siihen, että Grandma sanoi, että jos emme pysty pitämään lapsia hiljaisina, meidän on parempi pysyä poissa heidän talostaan. Sillä hetkellä päätin, etten enää koskaan yövy siinä talossa, enkä ole yöpynyt.  Mies oli samaa mieltä, parempi käydä talossa vain vierailulla, sillä on mahdotonta luvata, ettei kukaan lapsista huutaisi.

Nyt kaiken tämän jälkeen, minun pitäisi pyörtää päätökseni ja ei ainoastaan jättää lapset hoitoon, myös yöpyä talossa. Tilanne on kinkkinen, sillä jos haluamme ulos, tämä on ainoa vaihtoehto. Juhlat ovat Westportissa ja me asumme 20 kilometrin päässä Louisburghissa. Grandma ja Grandpa asuvat Westportissa.

Eikä tässä vielä kaikki. Typerintä, tässä on se, että en oikeastaan ollenkaan halua juhliin, sillä edessä on välienselvittelyä. Vuosia sitten olin totaalisessa koomakännissä tokaissut eräälle miehen ystävälle, etten oikeastaan kovin paljon pidä Aileenista. Aileen on synttärisankarin vaimo.

Näin vaimon viimeksi viikko tokaisun jälkeen, enkä ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän oli niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Tai miksi kaikki naiset kyseisissä juhlissa katsoivat minua, kuin olisin ollut pahan lähettiläs. En nimittäin muistanut mitään koko koomaillasta.

Joka kerta synnytyksen jälkeen ensimmäiset kerrat viihteellä ovat vaarallisimmat. Ei minkäänlaista turnajaiskestävyyttä, non-stopväsymys ja typerä irlantilainen ”rounds-systeemi”, jossa juomia ostetaan koko porukalle (ovat he juoneet edelliset tai eivät) ja tuloksena on katastrofi. Että kiitos vaan miehen ”ystävälle” Desille, joka katsoi asiakseen mennä ilmoittamaan Aileenille, että olin sanonut, etten pidä hänestä. Koko hässäkkää ei olisi tapahtunut jos olisin pitänyt suuni kiinni tai jos edes Des olisi tajunnut pitää suunsa kiinni.  Outoa, ettei hän tajunnut, että akka on niin tuiterissa, ettei hänen puheistaan kannata välittää. En ole nähnyt myöskään Desiä tapahtuman jälkeen.

Mutta asiaa ei saa tekemättömäksi. Ja nyt minun on kohdattava kaikki nämä ihmiset synttärijuhlissa. Että hauskaa iltaa vaan! Niin yläastemeininkiä, ettei paremmasta väliä, mutta minkäs teet. Tulen tänne sitten päivittämään, olenko saanut mustan silmän vai olenko onnistunut matelemaan niin hyvin, että kukaan ei nujakoi minua rusinaksi. Tai voihan olla, että olen niin onnekas, että vauva itkee ja joudun lähtemään samoin tein kotiin.

Perhe on paras.

Postman Pat ja ikävä asiakas

26. toukokuuta 2012

Viime viikko oli yhtä hulinaa, sillä perheeni oli täällä kyläilemässä. Kun samaan taloon pakkautuu seitsemän aikuista ja viisi lasta, on meno aikamoista. Aina jonkun takapuoli tarvitsee pyyhkimistä tai suu ruokaa (tai juomaa). Onneksi talo on iso, joten kaikille riitti oma huone.  Perheen tulo sattui hyvään aikaan, sillä nyt meillä ei ollut aikaa miettiä viime viikon kolaria koko ajan.

Mies yrittää epätoivoisesti etsiä meille jonkin sortin kotteroa, sillä ilman autoa eläminen täällä keskellä ei-mitään ei ole vaihtoehto. Onhan meillä yhä miehen leikkiauto, Porsche, mutta kyllä kamelin on helpompi päästä neulansilmän läpi kuin tämän porukan mahtua autoon. Voisihan vauvan tietysti laittaa takakonttiin…ai niin, ei voikaan, sillä Porschessa on vain etukontti ja sinnekin mahtuu vain golfmaila. Yksikössä.

Oli ihanaa, kun perhe oli kyläilemässä, pääsin vihdoin kävelylle jonkun kanssa. Normaalisti joudun kävelemään yksikseni, kun lasten kanssa ei kovin pitkiä reissuja voi tehdä tai sitten jommankumman on aina jäätävä kotiin vahtimaan heitä. Kävely täällä maaseudulla on tosin hiukan hankalampaa kuin voisi olettaa. Tiet ovat kapeita ja autot ajavat lujaa. Meidän pienellä kissapolulla nopeusrajoitus on 80 km tunnissa! Suomessa siinä saisi todennäköisesti ajaa vain mönkijällä.

Toinenkin asia rajoittaa kävelyä, nimittäin jokamiehen oikeuksien puuttuminen. Suomessahan kävely on helppoa, kun muiden mailla saa kävellä, miten sattuu. Täällä lampaanomistaja saattaa vetäistä herneen nenään, jos oikaiset heidän peltonsa poikki. Lammashan on herkkä laumaeläin ja yksi elikko saattaa hermostuksissaan villitä muut pikajuoksuun yli aitojen. Enemmän kuin lammasten hyvinvointi, minua kuitenkin hermostuttaa omani. En uskalla oikaista peltojen poikki, koska siellä voi olla vihainen ihmissonni.

Meidän taloltamme pääsee näppärästi läpi metsän rannalle. Ongelma on vain se, että polulle päästäksemme, meidän on mentävä erään portin läpi ja kuljettava pieni pätkä jonkun maita pitkin. Eilen polun omistaja oli hermostunut oikopolun käyttöön ja vetäissyt porttia pitelevän narun niin tiukalle, että mieskään ei meinannut saada sitä auki. Minun on pakko tunnustaa, että saatoin olla syyllinen tähän mielenilmaisuun. Kun aiemmin päivällä käytin porttia, oli se niin ruosteessa, että se putosi kokonaan pois jengoiltaan. Siellä minä sitten taiteilin rautaportti sylissä ja yritin raahata sitä paikoilleen ja sitoa narun samalla tavalla kuin ennen. Olisi tietysti pitänyt kiivetä sen ylitse niin kuin aiemminkin, eikä ryhtyä aukomaan sitä, mutta en millään pystynyt, kun olin niin kiireinen olemaan täydellinen äiti. Käsissäni oli uunituore piirakka, piparilaatikko, salaattia, viiniä ja mehua, pussillinen rantaleluja, viltti ja vauvan kamat. Hei, tuliko teillekin ihan Viisikko-olo!? Luettelenko vielä lisää ruokia, joita söimme piknikillä? Joka tapauksessa, epäilen, että olen lammasfarmarin epäsuosiossa. Jos asia tulee puheeksi, syytän saksalaisia turisteja, joiden näin käyttävän samaa oikopolkua.

Viikko ei ole ollut hyvä sosiaalisten suhteiden kannalta, sillä olen myös postimiehen epäsuosiossa. Menin hölmö kysymään häneltä, tietääkö hän missä meidän postimme mahtaa olla. Pääosa postistamme menee Suomessa siskolle ja Dublinissa omalle talollemme, mutta nyt tiesin että perheeni oli lähettänyt pari nimpparikorttia pojallemme tänne.

Mutta postin kulku ja Herran tiet ovat Irlannissa yhtä mystisiä. Joku järjen riemuvoitto on joskus perunaruton aikakaudella päättänyt, että Irlannissa ei käytetä postinumeroita. Posti menee siis perille tyyliin: Mikko Mallikas, Mallitie 6, Mallila.

Kun tiellämme asuu vain kolme ihmistä meidän lisäksemme, oletin että postin ei liene vaikea päätellä kenelle ihmeelliset Suomesta tulleet kortit ovat menossa. Luulin väärin. Postimies kiivastui heti, kun kyselin korttien perään ja alkoi huutaa, ettei voi tietää, ketä missäkin asuu ja olemmeko ilmoittaneet postikonttoriin, että asumme juuri tässä talossa. Eikä hänen hommansa muutenkaan ole selvittää tyhmille ulkomaalaisille, miten posti toimii, vaan minun tulisi mennä postiasemalle kyselemään hölmöjä.

Emme tietenkään ole virallisesti siirtäneet postiamme tänne, koska tiedän kokemuksesta, että se olisi varmin tapa saada kaikki normaali posti häviämään lopullisesti. Dublinin taloomme tulee yhä postia kolmelta edelliseltä asukilta. Yksi heistä on kuollut 15 vuotta sitten. Toinen on miehen edellinen tyttöystävä, joka ei koskaan edes ehtinyt asua talossa. Kolmatta kumpikaan meistä ei tiedä. Ehkä kuolleen ihmisen siskonpoika. Tai talossa vieraillut putkimies. Ensimmäiset viisi vuotta kirjoitin posteihin kissankokoisilla kirjaimilla WRONG ADDRESS ja lähetin ne takaisin. Nyt en enää viitsi vaivautua. Tietysti taivaaseen on hiukan kehnompaa saada postia kulkemaan joka tapauksessa. Hyvä idea muuten, seuraavaksi kirjoitan osoitteen tilalle HEAVEN. Vai pitäisiköhän siinä olla Heaven/Hell?

Kyllä tuli ikävä Suomen tehokasta postilaitosta. Suomessahan postin voi siirtää kätevästi minne vain yhdellä puhelinsoitolla tai netin kautta. (Kyllä kiitos, postilaitos voi tämän mainoksen vuoksi antaa minulle anteeksi viime postinsiirrosta syntyneen laskun.)

Ja vertailun vuoksi, mies ei ole Suomessa missään postirekisterissä, mutta hienosti posti tulee hänelle Suomen taloomme. Ja jotenkin veikkaan, että pääkaupunkiseudun postimiehillä on muutama talo enemmän jakelualueessaan kuin Louisburghin postinkantajalla.

Postimiesepisodin jälkeen päätin, että loppuviikosta en puhu enää kenellekään perheen ulkopuolelta tulevalle mitään. Päätös on varsin helppo toteuttaa, kun meillä ei ole autoa, ja naapuritkin häipyivät Espanjaan aurinkolomalle. Kun nyt vain naapurin lehmänomistaja pysyy poissa.

Nää on mun maita. Vieraat kiertäkööt valtatien kautta.

Hyvästit Golfille

18. toukokuuta 2012

Lauantaina päätämme, että lähdemme Dubliniin. Emme ole vielä vuokranneet pois Dublinin asuntoamme, koska miehen täytyy tehdä silloin tällöin toimistopäiviä kaupungissa. Miehen täytyy mennä maanantaina töihin ja minä haluan shopata, joten sovimme, että lähdemme sunnuntaina kaikki mukaan. Shoppausniksat ovat melkoiset, sillä en ole ostanut juuri mitään vaatteita yli vuoteen. En katsonut investointia kannattavaksi, koska olin kummallisen mallinen. Toisin sanoen, olin raskaana.

Sunnuntaina, joka on myös sattumoisin äitienpäivä Suomessa, en todellakaan herää pekonin tai edes kakun tuoksuun, vaan siihen, että mies kömpii kotiin kaverinsa polttareista kello kuusi aamulla.

Arvaan heti, että tästä ei tule sellainen äitienpäivä, jonka haluan muistaa. Yleensä saan aamiaisen sänkyyn, lahjoja ja halauksia, mutta tänä aamuna kukaan ei muista koko päivää.

Ärsyynnystäni lisää se, että tajuan, että shoppailureissuni tältä päivältä on peruttu. Mies ei mitenkään voi ajaa ennen iltapäivää. Ajamme Dubliniin hiljaisuuden vallitessa. Lohdutukseksi saan Simon Cowellin elämänkerran, jossa on vielä hintalappu päällä. Kiitos vaan.

Aika Dublinissa on helvetillistä. Lapset käyttäytyvät kuin pikkupirut ja sää on huono. Shoppailu ei ole niin kivaa kuin muistin.

Kun keskiviikko koittaa, olen pakannut kaiken valmiiksi ja odotan malttamattomana, että mies tulee kotiin. Lastaamme auton ja lähdemme ajamaan. Lapset katselevat dvd:tä ja vauva nukkuu. Pysähdymme syömään matkalla ja jatkamme ajoa. Ilta hämärtyy ja vettä tihuuttaa koko ajan. Vauva kyllästyy istumaan autossa ja alkaa huutaa. Huutoa jatkuu noin sata kilometriä ennen kuin hän nukahtaa.

Olen juuri kysymässä mieheltäni iirin kielioppisääntöjä, kun auto alkaa liukua. Auto ajautuu vastaantulevien kaistalle ja mies huutaa jotakin. Hän kääntää rattia ja auto alkaa pyöriä. Elämä ei vilahda silmieni edessä, mutta ajattelen ”Tässäkö tämä oli? Kuolenkohan nyt?”

Lapset huutavat takana ja törmäämme johonkin kerran kaksi ehkä kolme kertaa. Ensimmäisen pyörähdyksen jälkeen laitan kädet kattoon ja yritän estää itseäni heittelehtimästä. Joka pyörähdyksen jälkeen ajattelen, että olen vielä elossa.

Kun auto vihdoin pysähtyy, istun paikallani ja olen kuin jonkinlaisessa tyhjiössä. Havahdun siihen, kun mies huutaa, ettei saa ovea auki. Hyppään ulos autosta ja syöksyn takaovelle. Vauvan tuoli on lentänyt eteenpäin ja vauva roikkuu turvavöissä ja huutaa. Alan repiä tuolia pois ja mies kiipeää ikkunan kautta ulos.

Näyttää siltä, että olemme kaikki elossa ja vahingoittumattomia. Tytön silmään on osunut lasi, mutta haava näyttää olevan vain luomessa. Viereisen talon omistajat tulevat ulos ja pyytävät meitä sisälle.

Mies soittaa itse meille ambulanssin, ja me menemme taloon. Olohuoneessa televisio huutaa, enkä mitenkään voi viedä hysteerisiä lapsia tilaan, missä on minkäänlaisia ärsykkeitä. Onneksi talon isäntä ymmärtää asian, ja sulkee television.

Istumme sohvalle odottamaan ambulanssia. Kun ambulanssi tulee, katson autoamme. Sen takaikkuna on kokonaan poissa ja oikea puoli on rutussa. Se on nätisti tien vieressä, aivan kuin joku olisi parkkeerannut sen sinne. Sairaalassa lapset tutkitaan ylimalkaisesti ja näyttää siltä, että he ovat selvinneet naarmuilla ja mustelmilla. Minussa ei ole naarmuakaan. Niskani ovat kipeät, mutta se ilmeisesti kuuluu asiaan. En voi uskoa, että olemme kaikki selvinneet kolarista elossa. Menemme kotiin, enkä nuku kunnolla kahteen päivään.

Yliannostus sean nòs -musiikkia

9. toukokuuta 2012

Festivaali on nyt ohitse ja ihan kiva, koska taisin saada yliannostuksen irkkumusiikkia. Jätin sean nós -laulua opettavan workshopin väliin, koska kuten epäilinkin aiemmin, niiden taitamiseen olisi pitänyt osata iiriä.  Sen sijaan kävin opettelemassa irlantilaisia balladeja. Sessio oli mielenkiintoinen.

Opettaja oli onnistunut kaivamaan esiin lauluja, joita on viimeksi soitettu 1200-luvulla jossakin saarella, suljetussa munkkiyhteisössä. Ehkä liioittelen hieman, mutta ymmärrätte varmaan yskän. Yhden tunnilla lauletun laulun hän oli saanut travellereilta eli Irlannin mustalaisilta asuttuaan heidän kanssaan vuoden. Tarpeetonta mainita, että en ollut kuullut lauluista yhtäkään. Sinnittelin kuitenkin mukana, koska välillä sitä laulelee mieluummin vaikka joikua, kuin on kotona lasten kanssa. Ja pitihän minun olla sitkeämpi kuin sveitsiläisten, jotka hiippailivat pubiin ruokatauon aikana ja jäivät sinne.

Tunnin jälkeen menin kuuntelemaan ammattilaisten sean nòs  -laulua, ja kestin sitä tunnin. Sinä aikana kuulin ehkä kolme laulua. Olisin ehkä kuullut vain yhden, mutta odotin, että miesmallin näköinen komistus laulaa. Ja lauloihan hän, ei aavistustakaan mistä, ehkä jääkaapista, mutta epäilen, että suurin osa salin naisista ei kuullut sanaakaan, oli iiriä tai ei.

Hassua kyllä, sean nòs ei kuulosta lainkaan irlantilaiselta, vaan intialaiselta. On vaikea sanoa, missä yksi surkimuksista kertova laulu loppuu ja toinen alkaa. Irlantilaisessa lauluperinteeseen eivät normaalisäännöt tunnu muutenkaan pätevän. Kuulosti siltä, että lauluäänellä ei niinkään ole väliä, vaan sillä, kuka pystyy esittämään laulun niin, ettei talossa ole kuivaa silmää (joko siksi, että laulu on niin liikuttava tai siksi, että on niin epätoivoinen, ettei laulu ikinä lopu). Ja se ei ole laulu eikä mikään, jossa joku ei kuole tai tule jätetyksi.

Tästä valituksesta huolimatta, olen suuri irlantilaisen musiikin fani. Nyt on vain niin, että perinteinen sean nòs on minulle liikaa. Minun kriteereideni mukaan laulun pitää joskus alkaa ja joskus myös loppua. Ja olisi mukava, jos tietäisi puhutaanko lihapullista vai murhista.

Epäilen, että tyttärestäni tulee aikanaan sean nòs laulaja. Hän on jo kunnioitettavassa kolmen vuoden iässä osoittanut merkkejä tähän suuntaan: lauluissa ei ole päätä eikä häntää, säkeet voisivat olla missä järjestyksessä tahansa ja alan välittömästi pilkkiä, kun laulu alkaa.

Tuleva sean nòs laulaja kerää materiaalia lauluihinsa.

Irkkumusiikki saapuu kylään

4. toukokuuta 2012

Tämä viikonloppu on täälläpäin maailmaa vuoden kiireisin, sillä Louisburghissa on irlantilaisen musiikin ”festivaali”. Ihmisiä pukkaa meidän pieneen kyläämme bussilasteittain, ja hetken tuntuu, kuin olisi isommassakin paikassa.

Minä päätän juhlan kunniaksi siivota talon, jos vaikka joku piipahtaa kylään, mutta se ei käykään ihan hetkessä. Imuri on niin huono, että voisin vannoa, että 1800-luvulla on ollut parempia imureita. Imuroin mattoa niin kauan, että sillä sähkönkulutuksella voisi etiopialainen kylä elää kokonaisen vuoden. Ajan riisinjyvän yli kahdeksan kertaa, ennen kuin se suostuu menemään imuriin.

Kiroan vuokranantajan alimpaan helvettiin ja muistelen haikeasti Dublinissa olevaa tuliterää imuria. Olin nimittäin jokunen aika sitten samassa tilanteessa siellä. Kun kerran olin kontannut läpi talon putken kanssa, (suutinta ei voinut enää pitää, kun imuri ei sen kanssa imenyt mitään) päätin että imurointi loppuu siihen paikkaan, enkä aio edes katsoa imurin suuntaan, ennen kuin taloon ilmestyy uusi imuri. Kuuden viikon kuluttua pölykoirat näyttivät siltä, kuin niille olisi syötetty hormoneja, ja kas kummaa, mies ehdotti uuden imurin hankkimista.

Ehkäpä voimme tuoda imurin Dublinista tänne, jos mies menee sinne käymään. Ilman imuria eläminen ei ole vaihtoehto täällä, koska kaikki kävelevät kengillä sisällä. En ole vieläkään tottunut siihen, enkä varmaan totu. Miettikää nyt, kun asuimme Dublinissa, kaikki kadut olivat täynnä koiranpaskaa. Sitten ihmiset kävelevät niillä koiranpaskakengillään sisälle taloon ja nostavat jalat sohvalle. Vauva möyrii lattialla ja kuten kaikki vauvojen omistajat tietävät, vauvan treenaaminen syömään vain puruleluja on melko haastavaa. Voi oksennus.

Talo on nyt kuitenkin siivottu, ja meillä saattaa olla huomenna mahdollisuus päästä miehen kanssa kahdestaan ulos. Miehen siskon mies tarjoutui lastenvahdiksi muutamaksi tunniksi.

Päivällä aiomme mennä lasten kanssa kuuntelemaan paria konserttia ja jos uskallan, osallistun ”workshoppiin”, jossa opetetaan sean nós -laulua. Sean nós on perinteinen irlantilainen laulutyyli, joka on jotakin laulamisen ja tarinankerronnan väliltä. Todella perinteisessä sessiossa laulaja istuu ja laulaa ilman säestystä yleensä iirin kielellä. Minä toivon, että tämä workshop ei kuitenkaan ole ihan noin perinteisestä päästä. Nykyisin sean nós -sessioista saatetaan puhua myös silloin, kun laulaja laulaa perinteisiä irlantilaisia lauluja irkkumusiikin säestyksellä. Mutta katsotaan. Jos laulu on iiriksi, niin taidan jättää workshopin väliin ja mennä pubiin kuuntelemaan jotakin ekaluokkalaista, joka soittaa tinapilliä paremmin kuin minä laulan ikinä.

Juttuseuraa vailla

2. toukokuuta 2012



Olemme nyt olleet täällä yli kolme viikkoa ja tänään alkaa tuntua siltä, että jokainen kivi lähirannalla on nähty. Naapurin koirakaan ei enää vaivaudu haukkumaan, kun ohitamme heidän talonsa. Päätämme viedä lapset paikalliseen äiti ja lapsi -ryhmään. Ehkäpä myös minä saan jonkinlaisia aikuiskontakteja. Vaikka lasten ja miehen kanssa puuhailu on ihan kivaa, alkaa samojen naamojen katselu vähitellen kyllästyttää.

Kun ystäväni Suomesta tuli tänne viime viikolla, odotin suurin piirtein bilevaatteet päällä (saappaiden sijaan minulla oli tennarit), että pääsisin edes paikalliseen pubiin käymään. Valitettavasti se ihminen, jonka kanssa otimme vapaapäivän töistä, että pääsisimme museoon, ja päädyimme massiiviselle 14 pubia sisältävälle pubikierrokselle, oli kadonnut. Kaveri treenasi maratonille, eikä ollut halukas notkumaan homeelle haisevissa pubeissa. Pienen taivuttelun (lue: marttyyrikohtauksen. ”Et voi tehdä tätä minulle! En ikinä pääse minnekään! Tulen hulluksi kotona!”) jälkeen, hän kuitenkin lähti kanssani ulos.

Joka tapauksessa, ehkä olisi aika lopettaa viattomien ihmisten vainoaminen ja etsiä kavereita, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. En tosin elättele suuria toiveita, aiemmat kokemukseni äiti-lapsi-ryhmistä eivät ole olleet kovin rohkaisevia. Mutta saanpahan ainakin puhua muille kuin miehelleni. Pelkään, että minusta tulee tätä menoa muuten aivan järjettömän tylsä. ”Mitä kuuluu?” ”Tänään traktori meni talon ohi kolme kertaa, vaikka normaalisti se menee vain kaksi kertaa, ajattele! Mieletöntä!”

Ensimmäinen asia, jonka näen lapsiryhmässä, on vauva, joka konttailee hiekkalaatikossa ilman kenkiä. Siis sukkasillaan. Minua naurattaa, koska tämä on niin tyypillisen irlantilaista. On ihan normaalia nähdä vauvoja vaunuissa keskellä talvea ilman kenkiä tai edes sukkia. Ilmeisesti heille kerääntyy tällä tavalla paljon kylmänkestävyyttä lisäävää ruskeaa rasvaa, sillä sama trendi jatkuu aikuisena. Lenkkeilijät hilpaisevat ulos shortseissa, vaikka suomalaisella olisi pallit huurussa nanosekunnissa.
Yhä vielä mieheni unohtaa, että Suomessa ei voi mennä ulos ilman takkia keskellä talvea. Ostoskeskuksessa on ajettava ihan oven viereen, koska herran takki on taas unohtunut naulakkoon. Ja jos mies lähtee viihteelle, on hän useampaan otteeseen palaillut kotiin ilman palttoota. Jos joskus näette otsikon ”Irlantilaismies paleltui kuoliaaksi pääkaupunkiseudulla”, jep, todennäköisesti olen leski.

Äiti-lapsi-ryhmä osoittautuu mielenkiintoiseksi kokemukseksi. On näet niin, että paikka jossa asumme, Louisburgh, on erittäin suosittu surffaajien keskuudessa. Tapaan ryhmässä komean surffiopettajan, jonka nimi on Elvis. Ihan oikeasti. Paikalla on myös ex-surffaritypy, joka päätti päivän varoitusajalla muuttaa Louisburghiin Pohjois-Irlannista. Hän on ex-surffari, koska melko nopealla tahdilla hän onnistui hankkiutumaan raskaaksi ja on nyt söpön pojan äiti. Kuulemma aika ei riitä surffaamiseen enää. Lisäksi paikalla on joukko muita äitejä, joiden kanssa en ehdi vielä jutella sekä ryhmän vetäjä, joka on kahdeksan lapsen äiti. Menen varmasti myös ensi viikolla, aina tämä puiden halailun voittaa.

Ulkonäkökriisi

23.huhtikuuta 2012

Minulla on jonkin sortin ulkonäkökriisi. Ihan turhaan tietenkin, koska kuka täällä maalla nyt sellaisista välittää, kaikilla on kumisaappaat ja sen näköinen tukka, että se on harjattu viimeksi silloin, kun Irlanti voitti Euroviisut.
Hassua kyllä, minut näkee täällä joka päivä useampi ihminen kuin Suomessa konsanaan. Vähän väliä joku naapuri, tuttu tai ihan vaan ohikulkija pysähtyy juttusille tai tulee toimittamaan jotakin asiaa. Olen itse asiassa hiukan ”overwhelmed” tästä kaikesta. Kaikki noin kolmenkymmenen kilometrin säteellä tuntevat jo meidät ja tietävät, missä me asumme. Eilen olimme sunnuntaikävelyllä hiukan kauempana talosta ja törmäsimme paikalliseen lammasfarmariin. Noin puolen lauseen jälkeen hän tiesi, että olemme ”se pari, joka lähetti sen varsatekstiviestin hevosenomistajille ja asuu siinä talossa, jossa Robert ennen asui ja joka on vastapäätä sitä taloa, jonka ruohoa farmarin vaimon veli leikkaa.” Samainen veli taas leikkaa myös meidän ruohon ja omaa saman sukunimen kuin minun mieheni äiti alun perin. Varsatekstiviestillä hän tarkoittaa sitä onnitteluviestiä, jonka lähetimme hevosenkasvattajille, kun luulimme, että he tiesivät, että varsa oli syntynyt.

Tänään meille pyyhälsi paikallinen keksijä, joka halusi esitellä sinänsä erittäin loistavaa keksintöään juuri silloin, kun yritin laittaa ruokaa. En millään pystynyt keskittymään, mikä saattaa olla kardinaalivirhe tulevaisuutta ajatellen, sillä hän omistaa puolet Louisburghin maista. Hän on rakennuttanut sen samaisen meitä vastapäätä olevan talon tyttärelleen ja tämän miehelle. Jos siis ikinä haaveilemme loma-asunnon ostamisesta täältä, olisi varmaan parempi kutsua miekkonen meille päiväkahveelle.
Ihminen tulee tänne maalle rauhoittumaan, ja porukkaa pyörii talossa kuin helluntaiseuroissa. Toisaalta, en valita. Eivätköhän melkein kaikki kaipaa jonkin sortin yhteisöä ympärilleen. Olen saanut jo viettää itsenäistä elämää ihan tarpeeksi.

Mutta palatakseni siihen ulkonäkökriisiin. Yhä useammin minua katsoo peilistä venäläistä vinttikoiraa muistuttava ilmestys. Eipä siinä mitään, ei tässä ennenkään ole mitään missejä oltu, olen aina näyttänyt aamuisin siltä, että miehen on täytynyt laittaa peilin naaman eteen tarkistaakseen hengitänkö vielä.
Mutta pienellä fiksauksella sitä on aina ennen saanut itsensä ihan mukiinmenevän näköiseksi, mutta ei enää. Kun meikkaan, niin tunnin päästä näytän sellaiselle ikävännäköiselle vappunaamarille. Jos en meikkaa, niin no, se ei ole vaihtoehto. En halua kenenkään tilaavan ambulanssia sen takia, että luulee minun tarvitsevan lisäverta. Ja miten voi olla mahdollista, että ihmisellä on samaan aikaan ”ikääntymisen luomia pigmenttimuutoksia” ja näppylöitä kasvoissaan?
Huomenna menen kampaajalle, mutta valitettavasti kampaajat täälläpäin maailmaa eivät taida tarjota samalla botoxia, joten tämän naaman kanssa on vain nyt opittava elämään. Ei se nyt tästä ainakaan parempaan suuntaan enää mene. Onneksi olen jo naimisissa, muuten sitä voisi alkaa keskittyä huovuttamiseen miehen etsimisen sijaan.

Merenelävä. Kun itse alkaa olla "takaa kaunis", kuten isoäitini asian ilmaisi, on paras laittaa kuva jostakin muusta.

Lapsifilosofiaa

Joudun jatkuvasti ongelmiin lasteni kanssa, koska möläytän jotakin "epäsopivaa". Tänään jouduin laveasanaisesti selittämään, mitä tarkoittaa kidnappaus, ja miksi lapsia ei yleensä kidnapata. Ei, se ei välttämättä johdu siitä, että he ovat niin paljon nopeampia kuin aikuiset.
Kun selvisin kidnappaus-selostuksesta, astuin toiseen ansaan. Lapsi oli käynyt hautausmaalla ja halusi kysellä kuolemasta. Menin sanomaan, että kaikki elävät olennot kuolevat, ihmiset, eläimet ja kasvit. Olin jo totaalisen kieli solmussa, kun pienempi lapsi riensi avuksi. "Minä tiedän", hän julisti. "Minä tiedän, mitkä kuolevat tosi helposti!" No? "Vanhat mummot".
Tottahan se on...

Iltapäivällä kävelin alas kylälle ostamaan piirakkataikinaa. Tai oikeastaan taikinan ostaminen oli vain veruke, oikeasti halusin testata, pystyykö kylän pubista kävelemään laitamyötäisessä kotiin. Aika tiukille voi ottaa, saattaa käydä niin, että aamulla herää lehmän ja lampaan välistä, jos kovin monta ottaa. Asia on aika akuutti, koska minua tulee ensi viikolla katsomaan eräs ystävä Suomesta, ja epäilen että parin päivän jälkeen hänelle tulee pubiin asiaa. Täytyy kysyä naapurilta, miten hän hankkiutuu yöllä kotiin.

Boy and Horse. Lapsi löysi hyljätyn keinuhevosen autiotalon pihasta.

Sadeasu rules

18. huhtikuuta 2012

Mies on mennyt käyttämään Googlen kielenkääntöohjelmaa ja on nyt käärmeissään siitä, että hän vaikuttaa laiskalta. Perhesovun vuoksi listaan tähän nyt asioita, joissa mies on kunnostautunut tänään: Hän heräsi vauvan kanssa aamulla, ja antoi minun nukkua pidempään. Ajoi alas kylään katsomaan, löytyykö kulmakaupasta korppujauhoja, tyhjensi ja täytti astianpesukoneen, etsi lasten ja minun kanssani simpukoita, vei roskat, pesi lasten hampaat,  laittoi heidät petiin ja luki iltasadun. Mieshän on melkein pyhimys! Menen heti antamaan jalkahieronnan.

 ----

No niin, mihin jäinkään. On melko mielenkiintoista katsella sitä metamorfoosia, jonka mies on läpikäynyt tänne tultuamme. Sitä menee naimisiin cityihmisen kanssa ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä maalaisen kanssa. Olin melkein unohtanut, että mies on kotoisin täältä ja ei välttämättä pelkää lehmiä samalla antaumuksella kuin minä.

Kun naapurin hevonen ei ollut vielä synnyttänyt, mies tarjoutui auttamaan naapuria synnytyksessä. Ja kun varsa oli syntynyt laitumelle, mies etsi synnytyksen jälkeisiä yhdessä naapurin emännän kanssa (ja myös löysi ne). Ensi viikolla hän on menossa isänsä kanssa turvesuolle tekemään turve…paakkuja? Sellaisia pötiköitä, joita poltetaan takassa.

Enää puuttuu, että meille alkaa ilmaantua kokonaisia sikoja ja kanoja, jotka mies on metsästänyt meille ruoaksi ja minun pitää meille nylkeä ja kokata. Televisio on kököttänyt nurkassa hyödyttömänä koko viikon, sillä mies ei vaivaudu seuraamaan enää edes uutisia.

Silti, en ole vaivautunut minäkään. Tänään oli valtavan tuulista ja sateista, mutta lähdin ulos ”burkhassani” siitä huolimatta. Ihan sama, mitä minulla on alla, kun laitan päälle keltaisen sadeasun joka tapauksessa. Kun ostin sadeasuja, olin vilpittömän hämmästynyt siitä, miten ne ovat kehittyneet sitten lapsuuteni. Suurimmasta osasta ei edes tiedä, että ne ovat sadeasuja. Kun nyt kuitenkin tulin Irlannin sateisimpiin kolkkiin, (Partry Mountains samassa Mayon maakunnassa on Irlannin sateisin paikka), päätin että mikään tyylikäs tihkuasu ei käy. Täällä sataa noin kolme kertaa enemmän kuin Dublinissa, ja Dublinissakin tuntuu, että siellä sataa aina. Ostin perinteisen keltaisen sadeasun, ja en ole katunut, nyt voin vapaasti hyppiä kuralätäköissä, ilman että minun täytyy miettiä mahtavatko coretex-kankaan huokoset tukkeutua mudasta ja hiekasta.

Tamma yllättää

16. huhtikuuta 2012

Katselin eilen tammaa, joka oli talomme vieressä olevalla laitumella ja sanoin miehelleni, että voisin lyödä vetoa, että aamulla naapureilla on uusi varsa. Hevonen liikehti jotenkin samaan tyyliin kuin minä ennen synnytystä. Tai no, tarkemmin ajateltuna en tainnut kyllä jähmettyä paikoilleni tunneiksi.

Aamulla mies huutaa, että varsa on syntynyt ja juoksen suoraan sängystä laitumelle, jotta näkisin varsan ensimmäisenä. Naapuri kertoi aiemmin, että varsa on heille hyvin arvokas, ja siksi he eivät anna tamman synnyttää laitumella, vaan sisällä tallissa. Mies lähettää naapurille onnitteluviestin, ja parin minuutin kuluttua naapurit syöksyvät ulos talostaan sen näköisenä, että belsebuubi on juuri käynyt taloksi.

Käy ilmi, että varsan syntymä on heillekin yllätys. Tamma on ollut ovela ja päättänyt synnyttää omineen laitumella. Tamma laukkaa varsan kanssa karkuun, kun naapurit yrittävät ottaa niitä kiinni. Minua tapahtuma naurattaa salaa. Way to go mama! Mitä sitä siihen ottaa ketään ihmisiä suhaamaan, kun osaa itsekin hoitaa homman.

Omaa aikaa kiitos!

14.maaliskuuta 2012

Miehen piti tulla takaisin tänään, mutta hän päättikin ajaa myöhään illalla ja on kotona jo keskellä yötä. Kauan emme ehdi nauttia jälleennäkemisestämme, kun kehitämme ensimmäisen kunnon riidan. Minua ottaa päähän heti aamusta. Mies nukkuu pitkään, koska on väsynyt ajamisesta. Minua taas väsyttää, koska olen nukkunut huonosti, kun hän on ollut poissa ja mahani on sekaisin. Olisikohan se ollut se kala? Ainahan sitä sanotaan, että ”there is no such thing as free lunch”. Laitan aamupalaa, syötän vauvan, laitan pyykit, pyykkikone ei toimi, ja kun se alkaa toimia, se valuttaa vedet lattialle. Mies liukenee rassaamaan rupuskaista Porscheaan heti, kun herää. Miehen veli on ajanut auton tänne Corkista, jossa se on ollut säilössä. Lapset kieppuvat sisään ja ulos, puen ja riisun, lisään vaatteita, vaihdan kuivaa päälle, koska mies on antanut heidän seisoa sateessa ilman kuravaatteita. Kun vihdoin saan kaikki ulos, alkaa vauva vonkua. Minusta tuntuu, etten ole viikkoon saanut hetkeäkään istua ja ajatella omia ajatuksiani.

Kun mies raahaa Porschen mätääntyneen oven sisälle, kilahdan. Hän taas hermostuu, kun vien sen ulos, ja se kastuu, vaikka on lipan alla. Nimittelemme toisiamme ja huudan, että nyt voisi olla miehen aika ottaa lapset ja mennä katsomaan isovanhempia. Minun on pakko saada olla hetki yksin. Mies pakkaa lapset autoon ja kaasuttaa pois. Ihana rauha. Tissit ja tuttipullo jäävät kotiin, joten en tiedä, miten hän aikoo juottaa vauvan. Kai niitä saa uusia kaupasta. Siis tuttipulloja.

Porschen oven pahvi on nähnyt parempiakin päiviä.

Ilmaista kalaa ja nöyryytystä

11. huhtikuuta 2012

Aurinko paistaa tänään ja kaikki tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. Vedän kuitenkin kumisaappaat jalkaan ihan varmuuden vuoksi, sillä koskaan ei voi tietää, milloin sää muuttuu. Lähdemme koko porukka kalamarkkinoille alas kaupunkiin.

Osoittautuu, että kalamarkkinat on hiukan liian yltiöpäinen nimi. Tuskin yhden miehen kalavaunua voi kutsua markkinoiksi. Emme anna sen vaivata, vaan päätämme ostaa kalaa joka tapauksessa. Ostaminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi, sillä kalanmyyjä haluaa välttämättä antaa kalat ilmaiseksi, kun kuulee, että olemme juuri muuttaneet alueelle. ”Welcome back home”, hän sanoo miehelle ja kieltäytyy rahasta. Ennenkuulumatonta! En muista tällaista anteliaisuutta sattuneen minun kohdalleni koskaan. Kalamies ei ainoastaan kieltäydy rahasta, vaan antaa ”kaupan” päälle vielä ylimääräisen kalapalan, kun minä en tiedä, miltä kyseinen kala maistuu. Ryhdyn ottamaan valokuvaa lapsesta kalakauppiaan tiskillä, mutta päädymme itse tiskin taakse, ja kalakauppias ottaa kuvan. Olen niin hämmentynyt, että meinaan unohtaa käydä apteekissa.

On nimittäin niin, että aamulla tunsin epämiellyttävää kutinaa niissä osissani, joita ei ole suotavaa raapia julkisilla paikoilla. Bakteerikannan vaihdos on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Apteekissa pikkukaupunki näyttää toisen, ei-niin-mukavan puolensa. Huomaan kauhukseni, että putkiloa ei voikaan itse noukkia hyllystä, vaan se on kauppiaan tiskin takana. Rukoilen koko jonotusajan, että apteekki taianomaisesti tyhjenisi, kun minun vuoroni tulee ja että naisfarmaseutti palvelisi minua punaisen irokeesitukan sijaan. Apteekki ei tyhjentynyt ja irokeesitukka huutaa ”next”. Mies selittää minulle ystävällisesti eri tuotteiden eroa ja kysyy lopuksi, olenko suomalainen. Luulen, että mies on kuullut, kun puhuin mukanani olevalle pojalleni, mutta ei, hän kuulemma tuntee jonkun joka asuu Suomessa. ”Really?”, kysyn hämmästyneenä, ”Onko hän irlantilainen?” Ei, kun hän covey, tiedänkö mikä covey on? Luulen tietäväni, mutta myöhemmin tajuan, että sekoitan sanat westportilainen ja Irlannin mustalaisia, travellereita tarkoittavan sanan pavie. Kysyn, onko ystävä mustalainen. Tavallaan, vastaa irokeesi ja sanoo hänen nimensä. Hän puhuu miehestäni. Kerään ostokseni ja liukenen kaupasta häpeän puna poskilla. Note to self: Älä käy ostoksilla paikallisessa apteekissa, ellei kyse ole lasten kuumelääkkeestä tai vastaavasta.

Mies lähtee illalla vielä ajamaan Dubliniin työasioiden vuoksi, ja minä jään taloon yksin lasten kanssa. Uni ei meinaa tulla, kun tuuli vinkuu nurkissa ja oudot äänet niksuvat. Tulisi jo takaisin.

Tuulinen päivä rannalla

Iljettävä imetys

10.huhtikuuta 2012

Toinen päivä keskellä ei-mitään, hienoa! Mitähän sitä tekisi tänään? Päätämme lähteä naapuriin katsomaan hevosia ja kanoja, joten kiskomme kaikille sadevarusteet niskaan. Naapurin tamma on synnyttämässä hetkellä millä hyvänsä ja minun tulee sitä sääli. Sanon sille nopeasti, ettei huoli, hyvin se menee. Oma synnytys on vielä liian hyvin muistissa, tunnen syvää myötätuntoa kaikkia elikoita kohtaan, joiden täytyy käydä se läpi.

Illalla käymme katsomassa miehen siskoa, jolla synnytys on vielä minuakin tuoreemmassa muistissa. Heillä on kolmeviikkoinen vauva. En osaa sanoa vauvan ulkonäöstä mitään, koska kaikki vauvat näyttävät minusta samalta. Siis erot ovat jotakin iPad 2011 ja iPad 2012 luokkaa. Ainoastaan oma vauva näyttää erilaiselta, mutta tietysti sekin on ihan vain katsojan omassa silmässä. Samanlainen kalju pallopää se on kuin muutkin.

Illalla miehen vanhemmat tulevat kyläilemään, ja imetän reippaasti olohuoneessa, vaikka tiedän, että se on anopin mielestä todella säädytöntä. Hän kääntyy poispäin ja joudumme puhumaan hänen selälleen. Irlannissa imetykseen suhtaudutaan kummallisesti. Vain pari prosenttia äideistä imettää kuuden kuukauden ikäistä lastaan ja parin viikon ikäisiäkin lapsia imettää vain vähän päälle parikymmentä prosenttia. Luvut ovat Euroopan alhaisimpia, eikä Irlannissa ole totuttu julki-imetykseen. Tai edes salaimetykseen. Anopin mielestä olen tehnyt suurteon, kun olen jaksanut imettää vauvaani kuusi kuukautta.

Vaikka imetän itse, en ole mikään imetysnatsi, enkä voisi kuvitellakaan imettäväni ihmistä, joka osaa jo puhua. Ja varsin normaaleita ja reippaita näyttää irlantilaislapsistakin tulleen, vaikka heitä ei juuri imetetä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että yleisesti ottaen korvikeruokitut vauvat nukkuvat paremmin kuin rintaruokitut. Miehen sisarusten lapset ovat kaikki nukkuneet täysiä yöunia jo parikuukautisina. Minä voin yhä vain unelmoida häiriöttömistä yöunista.

Silti, imetyksen vähyys ihmetyttää. Kysyin kerran asiaa irlantilaisnaisilta, ja näyttää siltä, että syitä on monia. Eräs vanhempi nainen kertoi minulle, että syynä saattaa olla asenne menneisyydestä. Ennen kuulemma vain köyhät imettivät ja rikkailla oli varaa ostaa korviketta. Toinen juhlimisesta pitävä tyttö kertoi minulle, että ei viitsi imettää, koska silloin pitäisi miettiä omaa alkoholinkäyttöä ja syömisiä. Kolmas taas suunnitteli palaavansa töihin, kun lapsi on muutaman kuukauden ikäinen. Sitten on syitä, joita naiset eivät mielellään sano ääneen, etteivät kuulosta itsekkäiltä. Monet pelkäävät rintojen rupsahtavan ja miehen suhtautuvat heihin eri lailla kuin ennen. Ja tissien esiin ottaminen yleisillä paikoilla on monille kauhistus alastomuutta peittelevässä maassa.

Ehkä imetyksen vähyyteen ovat osasyyllisiä, ironista kyllä, myös imetystukisivut. Niissä kerrotaan usein laveasti, mitä pitää välttää ja varoa, kun imettää tai mitä ei saa syödä, juoda tai tehdä. Ne saavat imetyksen kuulostamaan kamalan vaikealta. Kutsuin juuri miehen siskon meille syömän ja kysyin ohimennen, onko jotakin, mitä hän ei nyt imettäessään syö. Hän listasi kummallisia asioita, kuten parsakaalin ja sipulin. Kysyin, onko vauvalla ollut ilmavaivoja, mutta ei. Hänelle oli vain sanottu, että niitä ei pitäisi syödä. Ja viinilasillistakaan hän ei uskalla ottaa, ettei se mene suoraan vauvaan. Ei auta, vaikka kerron, että Hesarissa lääkäri juuri vastasi saunakaljakysymykseen, että siitä ei ole haittaa. Alkoholi ei pakkaudu rintoihin, vaan jakaantuu tasaisesti koko vartaloon, ja lapseen tuleva määrä parista kaljasta on niin pieni, ettei sitä voi mitata.

Vaikka imetystukisivujen tarkoitus on hyvä, voi liika info joskus kääntyä itse asiaa vastaan. Kohta Suomessakaan kukaan ei enää uskalla imettää, kun ei voi olla varma, onko käyttänyt ihorasvaa, jossa saattaa olla parabeenejä.

Vauva syö suklaata

9.huhtikuuta 2012

Vauva on tänään puolivuotias ja sen kunniaksi hän päättää olevansa tarpeeksi vanha siirtymään perunasta suklaaseen.  Irlannissa on tyypillistä, että pääsiäisenä lapsille järjestetään egg hunt eli suklaamunien etsintä. Minä ja mieheni onnistumme löytämään mukaan ottamamme suklaamunat matkatavaroista ja piilotamme ne ympäri taloa. Lapset juoksevat innoissaan ympäriinsä ja luulemme, että kaikki munat on löydetty.

Luulemme väärin. Kun vauva menee päiväunille, ihmettelen, kun hän vain mölisee, eikä nuku. Menen katsomaan ja kas, Easter bunny on näemmä jättänyt suklaamunan myös ryömintäkunnossa olevalle kaverille. Lainassa oleva matkasänky on huolellisesti vuorattu suklaalla ja itse munasta on jäljellä vain rutistunut kääre. Suklaan määrästä päätellen suurin osa siitä on onneksi sängyssä eikä vauvan mahassa. Vauva ei ole millänsäkään, eikä kehitä itselleen edes ripulia. Voi kai päätellä, että hän ei ole allerginen ainakaan suklaalle.

Pääsiäismunien antaminen Irlannissa on muuten lähtenyt aivan lapasesta. Lapset saavat kymmenittäin valtavia suklaamunia perheeltään ja sukulaisiltaan. Yritin vastustaa jättimunien ostamista sukulaislapsille, mutta miehen mielestä meidän ei kannata aloittaa vallankumousta. En ymmärrä, mitä vikaa on tavallisessa Kinderissä? Irlannin lapset kuuluvat Euroopan ylipainoisimpiin, joten ehdottaisin paluuta takaisin normaalikokoisiin muniin, ennen kuin irkkulapset ohittavat Euroopan lihavimmat lapset eli kreikkalaiset. Hassu juttu, että molemmissa velkakurimuksen kourissa kärvistelevissä maissa myös lapset lihovat ennätystahtiin. Onko asioilla jokin yhteys? Ehkä kaikkea on ostettu liikaa? Ja sekin ihmetyttää, että eivätkö lapset Kreikassa enää syökään terveelliseksi mainostetun Välimeren dieetin mukaan? Vai onko meitä taas kusetettu senkin suhteen?

Uusi koti

8.huhtikuuta 2012

Ajomatka Louisburghiin sujuu sateessa, mutta mitä väliä, täältä tullaan uusi koti! Kun automme kaartaa pois isolta tieltä pienelle yhden ajettavalle tielle, meitä alkaa jännittää. Oikealla puolella kohoaa mäki, joka on täynnä keltaisia kukkia ja siellä täällä laitumilla näkyy lampaita ja lehmiä. Vasemmalla pilkistää meri.

Talo löytyy yllättävän helposti ja se näyttää ihan samalta kuin kuvissa. Kaarramme pihaan ja ryhdymme lasten kanssa kuikkimaan ikkunoista sisään. Talon vieressä laiduntaa hevosia, ja lapset haluavat heti mennä katsomaan niitä lähempää.

Vuokranantaja tulee paikalle ja antaa meille avaimet ja pääsemme ensimmäistä kertaa sisälle taloon. Ensimmäinen plussa tulee heti eteisessä, talossa on lämmin. Kun vuokranantaja menee, juoksemme lasten kanssa ala- ja yläkerran väliä ja yritämme päättää, missä talon viidestä makuuhuoneesta nukumme. Olisi tietysti järkevää, että kaikki nukkuisivat ylhäällä, mutta minä haluan alakerran vessallisen huoneen, jossa on molemmilla puolilla patio-ovet. Toisen puolen patio-ovista näkyy meri ja kaukaisuudessa Clare Island ja Achill Island. Miehen mielestä lasten on parempi nukkua ylhäällä, jotta he saavat unirauhan. Asiasta tulee kiukuttelua ja sovimme, että lapset kokeilevat yläkertaa ja seuraavana päivänä he voivat vaihtaa alas, jos yläkerta ei tunnu kivalta.

Talo on suuri, valoisa ja siinä on vessoja niin monta, että voimme kaikki olla yhtä aikaa eri vessassa. Voi olla melko nihkeää palata yhden vessan käytäntöön tämän jälkeen. Kun purkaamme tavaroita, huomaamme yhden miinuksen. Talossa ei ole juurikaan säilytystilaa. Päätämme jättää purkamisen huomiseen ja lähteä kauppaan. Se onkin operaatio sinänsä, sillä lähin suurempi kauppa on 20 kilometrin päässä.

Näkymä olohuoneemme ikkunasta