Ulkonäkökriisi

23.huhtikuuta 2012

Minulla on jonkin sortin ulkonäkökriisi. Ihan turhaan tietenkin, koska kuka täällä maalla nyt sellaisista välittää, kaikilla on kumisaappaat ja sen näköinen tukka, että se on harjattu viimeksi silloin, kun Irlanti voitti Euroviisut.
Hassua kyllä, minut näkee täällä joka päivä useampi ihminen kuin Suomessa konsanaan. Vähän väliä joku naapuri, tuttu tai ihan vaan ohikulkija pysähtyy juttusille tai tulee toimittamaan jotakin asiaa. Olen itse asiassa hiukan ”overwhelmed” tästä kaikesta. Kaikki noin kolmenkymmenen kilometrin säteellä tuntevat jo meidät ja tietävät, missä me asumme. Eilen olimme sunnuntaikävelyllä hiukan kauempana talosta ja törmäsimme paikalliseen lammasfarmariin. Noin puolen lauseen jälkeen hän tiesi, että olemme ”se pari, joka lähetti sen varsatekstiviestin hevosenomistajille ja asuu siinä talossa, jossa Robert ennen asui ja joka on vastapäätä sitä taloa, jonka ruohoa farmarin vaimon veli leikkaa.” Samainen veli taas leikkaa myös meidän ruohon ja omaa saman sukunimen kuin minun mieheni äiti alun perin. Varsatekstiviestillä hän tarkoittaa sitä onnitteluviestiä, jonka lähetimme hevosenkasvattajille, kun luulimme, että he tiesivät, että varsa oli syntynyt.

Tänään meille pyyhälsi paikallinen keksijä, joka halusi esitellä sinänsä erittäin loistavaa keksintöään juuri silloin, kun yritin laittaa ruokaa. En millään pystynyt keskittymään, mikä saattaa olla kardinaalivirhe tulevaisuutta ajatellen, sillä hän omistaa puolet Louisburghin maista. Hän on rakennuttanut sen samaisen meitä vastapäätä olevan talon tyttärelleen ja tämän miehelle. Jos siis ikinä haaveilemme loma-asunnon ostamisesta täältä, olisi varmaan parempi kutsua miekkonen meille päiväkahveelle.
Ihminen tulee tänne maalle rauhoittumaan, ja porukkaa pyörii talossa kuin helluntaiseuroissa. Toisaalta, en valita. Eivätköhän melkein kaikki kaipaa jonkin sortin yhteisöä ympärilleen. Olen saanut jo viettää itsenäistä elämää ihan tarpeeksi.

Mutta palatakseni siihen ulkonäkökriisiin. Yhä useammin minua katsoo peilistä venäläistä vinttikoiraa muistuttava ilmestys. Eipä siinä mitään, ei tässä ennenkään ole mitään missejä oltu, olen aina näyttänyt aamuisin siltä, että miehen on täytynyt laittaa peilin naaman eteen tarkistaakseen hengitänkö vielä.
Mutta pienellä fiksauksella sitä on aina ennen saanut itsensä ihan mukiinmenevän näköiseksi, mutta ei enää. Kun meikkaan, niin tunnin päästä näytän sellaiselle ikävännäköiselle vappunaamarille. Jos en meikkaa, niin no, se ei ole vaihtoehto. En halua kenenkään tilaavan ambulanssia sen takia, että luulee minun tarvitsevan lisäverta. Ja miten voi olla mahdollista, että ihmisellä on samaan aikaan ”ikääntymisen luomia pigmenttimuutoksia” ja näppylöitä kasvoissaan?
Huomenna menen kampaajalle, mutta valitettavasti kampaajat täälläpäin maailmaa eivät taida tarjota samalla botoxia, joten tämän naaman kanssa on vain nyt opittava elämään. Ei se nyt tästä ainakaan parempaan suuntaan enää mene. Onneksi olen jo naimisissa, muuten sitä voisi alkaa keskittyä huovuttamiseen miehen etsimisen sijaan.

Merenelävä. Kun itse alkaa olla "takaa kaunis", kuten isoäitini asian ilmaisi, on paras laittaa kuva jostakin muusta.

Lapsifilosofiaa

Joudun jatkuvasti ongelmiin lasteni kanssa, koska möläytän jotakin "epäsopivaa". Tänään jouduin laveasanaisesti selittämään, mitä tarkoittaa kidnappaus, ja miksi lapsia ei yleensä kidnapata. Ei, se ei välttämättä johdu siitä, että he ovat niin paljon nopeampia kuin aikuiset.
Kun selvisin kidnappaus-selostuksesta, astuin toiseen ansaan. Lapsi oli käynyt hautausmaalla ja halusi kysellä kuolemasta. Menin sanomaan, että kaikki elävät olennot kuolevat, ihmiset, eläimet ja kasvit. Olin jo totaalisen kieli solmussa, kun pienempi lapsi riensi avuksi. "Minä tiedän", hän julisti. "Minä tiedän, mitkä kuolevat tosi helposti!" No? "Vanhat mummot".
Tottahan se on...

Iltapäivällä kävelin alas kylälle ostamaan piirakkataikinaa. Tai oikeastaan taikinan ostaminen oli vain veruke, oikeasti halusin testata, pystyykö kylän pubista kävelemään laitamyötäisessä kotiin. Aika tiukille voi ottaa, saattaa käydä niin, että aamulla herää lehmän ja lampaan välistä, jos kovin monta ottaa. Asia on aika akuutti, koska minua tulee ensi viikolla katsomaan eräs ystävä Suomesta, ja epäilen että parin päivän jälkeen hänelle tulee pubiin asiaa. Täytyy kysyä naapurilta, miten hän hankkiutuu yöllä kotiin.

Boy and Horse. Lapsi löysi hyljätyn keinuhevosen autiotalon pihasta.

Sadeasu rules

18. huhtikuuta 2012

Mies on mennyt käyttämään Googlen kielenkääntöohjelmaa ja on nyt käärmeissään siitä, että hän vaikuttaa laiskalta. Perhesovun vuoksi listaan tähän nyt asioita, joissa mies on kunnostautunut tänään: Hän heräsi vauvan kanssa aamulla, ja antoi minun nukkua pidempään. Ajoi alas kylään katsomaan, löytyykö kulmakaupasta korppujauhoja, tyhjensi ja täytti astianpesukoneen, etsi lasten ja minun kanssani simpukoita, vei roskat, pesi lasten hampaat,  laittoi heidät petiin ja luki iltasadun. Mieshän on melkein pyhimys! Menen heti antamaan jalkahieronnan.

 ----

No niin, mihin jäinkään. On melko mielenkiintoista katsella sitä metamorfoosia, jonka mies on läpikäynyt tänne tultuamme. Sitä menee naimisiin cityihmisen kanssa ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä maalaisen kanssa. Olin melkein unohtanut, että mies on kotoisin täältä ja ei välttämättä pelkää lehmiä samalla antaumuksella kuin minä.

Kun naapurin hevonen ei ollut vielä synnyttänyt, mies tarjoutui auttamaan naapuria synnytyksessä. Ja kun varsa oli syntynyt laitumelle, mies etsi synnytyksen jälkeisiä yhdessä naapurin emännän kanssa (ja myös löysi ne). Ensi viikolla hän on menossa isänsä kanssa turvesuolle tekemään turve…paakkuja? Sellaisia pötiköitä, joita poltetaan takassa.

Enää puuttuu, että meille alkaa ilmaantua kokonaisia sikoja ja kanoja, jotka mies on metsästänyt meille ruoaksi ja minun pitää meille nylkeä ja kokata. Televisio on kököttänyt nurkassa hyödyttömänä koko viikon, sillä mies ei vaivaudu seuraamaan enää edes uutisia.

Silti, en ole vaivautunut minäkään. Tänään oli valtavan tuulista ja sateista, mutta lähdin ulos ”burkhassani” siitä huolimatta. Ihan sama, mitä minulla on alla, kun laitan päälle keltaisen sadeasun joka tapauksessa. Kun ostin sadeasuja, olin vilpittömän hämmästynyt siitä, miten ne ovat kehittyneet sitten lapsuuteni. Suurimmasta osasta ei edes tiedä, että ne ovat sadeasuja. Kun nyt kuitenkin tulin Irlannin sateisimpiin kolkkiin, (Partry Mountains samassa Mayon maakunnassa on Irlannin sateisin paikka), päätin että mikään tyylikäs tihkuasu ei käy. Täällä sataa noin kolme kertaa enemmän kuin Dublinissa, ja Dublinissakin tuntuu, että siellä sataa aina. Ostin perinteisen keltaisen sadeasun, ja en ole katunut, nyt voin vapaasti hyppiä kuralätäköissä, ilman että minun täytyy miettiä mahtavatko coretex-kankaan huokoset tukkeutua mudasta ja hiekasta.

Tamma yllättää

16. huhtikuuta 2012

Katselin eilen tammaa, joka oli talomme vieressä olevalla laitumella ja sanoin miehelleni, että voisin lyödä vetoa, että aamulla naapureilla on uusi varsa. Hevonen liikehti jotenkin samaan tyyliin kuin minä ennen synnytystä. Tai no, tarkemmin ajateltuna en tainnut kyllä jähmettyä paikoilleni tunneiksi.

Aamulla mies huutaa, että varsa on syntynyt ja juoksen suoraan sängystä laitumelle, jotta näkisin varsan ensimmäisenä. Naapuri kertoi aiemmin, että varsa on heille hyvin arvokas, ja siksi he eivät anna tamman synnyttää laitumella, vaan sisällä tallissa. Mies lähettää naapurille onnitteluviestin, ja parin minuutin kuluttua naapurit syöksyvät ulos talostaan sen näköisenä, että belsebuubi on juuri käynyt taloksi.

Käy ilmi, että varsan syntymä on heillekin yllätys. Tamma on ollut ovela ja päättänyt synnyttää omineen laitumella. Tamma laukkaa varsan kanssa karkuun, kun naapurit yrittävät ottaa niitä kiinni. Minua tapahtuma naurattaa salaa. Way to go mama! Mitä sitä siihen ottaa ketään ihmisiä suhaamaan, kun osaa itsekin hoitaa homman.

Omaa aikaa kiitos!

14.maaliskuuta 2012

Miehen piti tulla takaisin tänään, mutta hän päättikin ajaa myöhään illalla ja on kotona jo keskellä yötä. Kauan emme ehdi nauttia jälleennäkemisestämme, kun kehitämme ensimmäisen kunnon riidan. Minua ottaa päähän heti aamusta. Mies nukkuu pitkään, koska on väsynyt ajamisesta. Minua taas väsyttää, koska olen nukkunut huonosti, kun hän on ollut poissa ja mahani on sekaisin. Olisikohan se ollut se kala? Ainahan sitä sanotaan, että ”there is no such thing as free lunch”. Laitan aamupalaa, syötän vauvan, laitan pyykit, pyykkikone ei toimi, ja kun se alkaa toimia, se valuttaa vedet lattialle. Mies liukenee rassaamaan rupuskaista Porscheaan heti, kun herää. Miehen veli on ajanut auton tänne Corkista, jossa se on ollut säilössä. Lapset kieppuvat sisään ja ulos, puen ja riisun, lisään vaatteita, vaihdan kuivaa päälle, koska mies on antanut heidän seisoa sateessa ilman kuravaatteita. Kun vihdoin saan kaikki ulos, alkaa vauva vonkua. Minusta tuntuu, etten ole viikkoon saanut hetkeäkään istua ja ajatella omia ajatuksiani.

Kun mies raahaa Porschen mätääntyneen oven sisälle, kilahdan. Hän taas hermostuu, kun vien sen ulos, ja se kastuu, vaikka on lipan alla. Nimittelemme toisiamme ja huudan, että nyt voisi olla miehen aika ottaa lapset ja mennä katsomaan isovanhempia. Minun on pakko saada olla hetki yksin. Mies pakkaa lapset autoon ja kaasuttaa pois. Ihana rauha. Tissit ja tuttipullo jäävät kotiin, joten en tiedä, miten hän aikoo juottaa vauvan. Kai niitä saa uusia kaupasta. Siis tuttipulloja.

Porschen oven pahvi on nähnyt parempiakin päiviä.

Ilmaista kalaa ja nöyryytystä

11. huhtikuuta 2012

Aurinko paistaa tänään ja kaikki tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. Vedän kuitenkin kumisaappaat jalkaan ihan varmuuden vuoksi, sillä koskaan ei voi tietää, milloin sää muuttuu. Lähdemme koko porukka kalamarkkinoille alas kaupunkiin.

Osoittautuu, että kalamarkkinat on hiukan liian yltiöpäinen nimi. Tuskin yhden miehen kalavaunua voi kutsua markkinoiksi. Emme anna sen vaivata, vaan päätämme ostaa kalaa joka tapauksessa. Ostaminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi, sillä kalanmyyjä haluaa välttämättä antaa kalat ilmaiseksi, kun kuulee, että olemme juuri muuttaneet alueelle. ”Welcome back home”, hän sanoo miehelle ja kieltäytyy rahasta. Ennenkuulumatonta! En muista tällaista anteliaisuutta sattuneen minun kohdalleni koskaan. Kalamies ei ainoastaan kieltäydy rahasta, vaan antaa ”kaupan” päälle vielä ylimääräisen kalapalan, kun minä en tiedä, miltä kyseinen kala maistuu. Ryhdyn ottamaan valokuvaa lapsesta kalakauppiaan tiskillä, mutta päädymme itse tiskin taakse, ja kalakauppias ottaa kuvan. Olen niin hämmentynyt, että meinaan unohtaa käydä apteekissa.

On nimittäin niin, että aamulla tunsin epämiellyttävää kutinaa niissä osissani, joita ei ole suotavaa raapia julkisilla paikoilla. Bakteerikannan vaihdos on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Apteekissa pikkukaupunki näyttää toisen, ei-niin-mukavan puolensa. Huomaan kauhukseni, että putkiloa ei voikaan itse noukkia hyllystä, vaan se on kauppiaan tiskin takana. Rukoilen koko jonotusajan, että apteekki taianomaisesti tyhjenisi, kun minun vuoroni tulee ja että naisfarmaseutti palvelisi minua punaisen irokeesitukan sijaan. Apteekki ei tyhjentynyt ja irokeesitukka huutaa ”next”. Mies selittää minulle ystävällisesti eri tuotteiden eroa ja kysyy lopuksi, olenko suomalainen. Luulen, että mies on kuullut, kun puhuin mukanani olevalle pojalleni, mutta ei, hän kuulemma tuntee jonkun joka asuu Suomessa. ”Really?”, kysyn hämmästyneenä, ”Onko hän irlantilainen?” Ei, kun hän covey, tiedänkö mikä covey on? Luulen tietäväni, mutta myöhemmin tajuan, että sekoitan sanat westportilainen ja Irlannin mustalaisia, travellereita tarkoittavan sanan pavie. Kysyn, onko ystävä mustalainen. Tavallaan, vastaa irokeesi ja sanoo hänen nimensä. Hän puhuu miehestäni. Kerään ostokseni ja liukenen kaupasta häpeän puna poskilla. Note to self: Älä käy ostoksilla paikallisessa apteekissa, ellei kyse ole lasten kuumelääkkeestä tai vastaavasta.

Mies lähtee illalla vielä ajamaan Dubliniin työasioiden vuoksi, ja minä jään taloon yksin lasten kanssa. Uni ei meinaa tulla, kun tuuli vinkuu nurkissa ja oudot äänet niksuvat. Tulisi jo takaisin.

Tuulinen päivä rannalla

Iljettävä imetys

10.huhtikuuta 2012

Toinen päivä keskellä ei-mitään, hienoa! Mitähän sitä tekisi tänään? Päätämme lähteä naapuriin katsomaan hevosia ja kanoja, joten kiskomme kaikille sadevarusteet niskaan. Naapurin tamma on synnyttämässä hetkellä millä hyvänsä ja minun tulee sitä sääli. Sanon sille nopeasti, ettei huoli, hyvin se menee. Oma synnytys on vielä liian hyvin muistissa, tunnen syvää myötätuntoa kaikkia elikoita kohtaan, joiden täytyy käydä se läpi.

Illalla käymme katsomassa miehen siskoa, jolla synnytys on vielä minuakin tuoreemmassa muistissa. Heillä on kolmeviikkoinen vauva. En osaa sanoa vauvan ulkonäöstä mitään, koska kaikki vauvat näyttävät minusta samalta. Siis erot ovat jotakin iPad 2011 ja iPad 2012 luokkaa. Ainoastaan oma vauva näyttää erilaiselta, mutta tietysti sekin on ihan vain katsojan omassa silmässä. Samanlainen kalju pallopää se on kuin muutkin.

Illalla miehen vanhemmat tulevat kyläilemään, ja imetän reippaasti olohuoneessa, vaikka tiedän, että se on anopin mielestä todella säädytöntä. Hän kääntyy poispäin ja joudumme puhumaan hänen selälleen. Irlannissa imetykseen suhtaudutaan kummallisesti. Vain pari prosenttia äideistä imettää kuuden kuukauden ikäistä lastaan ja parin viikon ikäisiäkin lapsia imettää vain vähän päälle parikymmentä prosenttia. Luvut ovat Euroopan alhaisimpia, eikä Irlannissa ole totuttu julki-imetykseen. Tai edes salaimetykseen. Anopin mielestä olen tehnyt suurteon, kun olen jaksanut imettää vauvaani kuusi kuukautta.

Vaikka imetän itse, en ole mikään imetysnatsi, enkä voisi kuvitellakaan imettäväni ihmistä, joka osaa jo puhua. Ja varsin normaaleita ja reippaita näyttää irlantilaislapsistakin tulleen, vaikka heitä ei juuri imetetä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että yleisesti ottaen korvikeruokitut vauvat nukkuvat paremmin kuin rintaruokitut. Miehen sisarusten lapset ovat kaikki nukkuneet täysiä yöunia jo parikuukautisina. Minä voin yhä vain unelmoida häiriöttömistä yöunista.

Silti, imetyksen vähyys ihmetyttää. Kysyin kerran asiaa irlantilaisnaisilta, ja näyttää siltä, että syitä on monia. Eräs vanhempi nainen kertoi minulle, että syynä saattaa olla asenne menneisyydestä. Ennen kuulemma vain köyhät imettivät ja rikkailla oli varaa ostaa korviketta. Toinen juhlimisesta pitävä tyttö kertoi minulle, että ei viitsi imettää, koska silloin pitäisi miettiä omaa alkoholinkäyttöä ja syömisiä. Kolmas taas suunnitteli palaavansa töihin, kun lapsi on muutaman kuukauden ikäinen. Sitten on syitä, joita naiset eivät mielellään sano ääneen, etteivät kuulosta itsekkäiltä. Monet pelkäävät rintojen rupsahtavan ja miehen suhtautuvat heihin eri lailla kuin ennen. Ja tissien esiin ottaminen yleisillä paikoilla on monille kauhistus alastomuutta peittelevässä maassa.

Ehkä imetyksen vähyyteen ovat osasyyllisiä, ironista kyllä, myös imetystukisivut. Niissä kerrotaan usein laveasti, mitä pitää välttää ja varoa, kun imettää tai mitä ei saa syödä, juoda tai tehdä. Ne saavat imetyksen kuulostamaan kamalan vaikealta. Kutsuin juuri miehen siskon meille syömän ja kysyin ohimennen, onko jotakin, mitä hän ei nyt imettäessään syö. Hän listasi kummallisia asioita, kuten parsakaalin ja sipulin. Kysyin, onko vauvalla ollut ilmavaivoja, mutta ei. Hänelle oli vain sanottu, että niitä ei pitäisi syödä. Ja viinilasillistakaan hän ei uskalla ottaa, ettei se mene suoraan vauvaan. Ei auta, vaikka kerron, että Hesarissa lääkäri juuri vastasi saunakaljakysymykseen, että siitä ei ole haittaa. Alkoholi ei pakkaudu rintoihin, vaan jakaantuu tasaisesti koko vartaloon, ja lapseen tuleva määrä parista kaljasta on niin pieni, ettei sitä voi mitata.

Vaikka imetystukisivujen tarkoitus on hyvä, voi liika info joskus kääntyä itse asiaa vastaan. Kohta Suomessakaan kukaan ei enää uskalla imettää, kun ei voi olla varma, onko käyttänyt ihorasvaa, jossa saattaa olla parabeenejä.

Vauva syö suklaata

9.huhtikuuta 2012

Vauva on tänään puolivuotias ja sen kunniaksi hän päättää olevansa tarpeeksi vanha siirtymään perunasta suklaaseen.  Irlannissa on tyypillistä, että pääsiäisenä lapsille järjestetään egg hunt eli suklaamunien etsintä. Minä ja mieheni onnistumme löytämään mukaan ottamamme suklaamunat matkatavaroista ja piilotamme ne ympäri taloa. Lapset juoksevat innoissaan ympäriinsä ja luulemme, että kaikki munat on löydetty.

Luulemme väärin. Kun vauva menee päiväunille, ihmettelen, kun hän vain mölisee, eikä nuku. Menen katsomaan ja kas, Easter bunny on näemmä jättänyt suklaamunan myös ryömintäkunnossa olevalle kaverille. Lainassa oleva matkasänky on huolellisesti vuorattu suklaalla ja itse munasta on jäljellä vain rutistunut kääre. Suklaan määrästä päätellen suurin osa siitä on onneksi sängyssä eikä vauvan mahassa. Vauva ei ole millänsäkään, eikä kehitä itselleen edes ripulia. Voi kai päätellä, että hän ei ole allerginen ainakaan suklaalle.

Pääsiäismunien antaminen Irlannissa on muuten lähtenyt aivan lapasesta. Lapset saavat kymmenittäin valtavia suklaamunia perheeltään ja sukulaisiltaan. Yritin vastustaa jättimunien ostamista sukulaislapsille, mutta miehen mielestä meidän ei kannata aloittaa vallankumousta. En ymmärrä, mitä vikaa on tavallisessa Kinderissä? Irlannin lapset kuuluvat Euroopan ylipainoisimpiin, joten ehdottaisin paluuta takaisin normaalikokoisiin muniin, ennen kuin irkkulapset ohittavat Euroopan lihavimmat lapset eli kreikkalaiset. Hassu juttu, että molemmissa velkakurimuksen kourissa kärvistelevissä maissa myös lapset lihovat ennätystahtiin. Onko asioilla jokin yhteys? Ehkä kaikkea on ostettu liikaa? Ja sekin ihmetyttää, että eivätkö lapset Kreikassa enää syökään terveelliseksi mainostetun Välimeren dieetin mukaan? Vai onko meitä taas kusetettu senkin suhteen?

Uusi koti

8.huhtikuuta 2012

Ajomatka Louisburghiin sujuu sateessa, mutta mitä väliä, täältä tullaan uusi koti! Kun automme kaartaa pois isolta tieltä pienelle yhden ajettavalle tielle, meitä alkaa jännittää. Oikealla puolella kohoaa mäki, joka on täynnä keltaisia kukkia ja siellä täällä laitumilla näkyy lampaita ja lehmiä. Vasemmalla pilkistää meri.

Talo löytyy yllättävän helposti ja se näyttää ihan samalta kuin kuvissa. Kaarramme pihaan ja ryhdymme lasten kanssa kuikkimaan ikkunoista sisään. Talon vieressä laiduntaa hevosia, ja lapset haluavat heti mennä katsomaan niitä lähempää.

Vuokranantaja tulee paikalle ja antaa meille avaimet ja pääsemme ensimmäistä kertaa sisälle taloon. Ensimmäinen plussa tulee heti eteisessä, talossa on lämmin. Kun vuokranantaja menee, juoksemme lasten kanssa ala- ja yläkerran väliä ja yritämme päättää, missä talon viidestä makuuhuoneesta nukumme. Olisi tietysti järkevää, että kaikki nukkuisivat ylhäällä, mutta minä haluan alakerran vessallisen huoneen, jossa on molemmilla puolilla patio-ovet. Toisen puolen patio-ovista näkyy meri ja kaukaisuudessa Clare Island ja Achill Island. Miehen mielestä lasten on parempi nukkua ylhäällä, jotta he saavat unirauhan. Asiasta tulee kiukuttelua ja sovimme, että lapset kokeilevat yläkertaa ja seuraavana päivänä he voivat vaihtaa alas, jos yläkerta ei tunnu kivalta.

Talo on suuri, valoisa ja siinä on vessoja niin monta, että voimme kaikki olla yhtä aikaa eri vessassa. Voi olla melko nihkeää palata yhden vessan käytäntöön tämän jälkeen. Kun purkaamme tavaroita, huomaamme yhden miinuksen. Talossa ei ole juurikaan säilytystilaa. Päätämme jättää purkamisen huomiseen ja lähteä kauppaan. Se onkin operaatio sinänsä, sillä lähin suurempi kauppa on 20 kilometrin päässä.

Näkymä olohuoneemme ikkunasta

Nyt mennään!

7.huhtikuuta 2012

Lähtö Suomesta sujuu meille tyypilliseen tyyliin. Paiskaan ovet kiinni, juoksen taksiin ja sanon, että ei ainakaan tarvitse jarrutella. Taksikuski kysyy, miten kauan lennonlähtöön on aikaa, vastaan tunti. Heilutan jalkaani hermostuneena koko taksimatkan ja lasken minuutteja. Sovimme, että minä otan lapset ja juoksen tiskille ja mies tulee matkatavaroiden kanssa perässä. Kuulen, kuinka virkailija sanoo tiskillä, että neljä puuttuu enää. Olen tiskillä kuusi minuuttia ennen kuin se sulkeutuu.

Lentokoneessa lapset ottavat kengät pois, kiinnittävät vyöt ja ottavat menut esille, ennen kuin olen saanut edes oman takkini pois. Saattaa olla, että he ovat lentäneet liikaa ikäänsä nähden. Toisaalta, hyvä puoli siinä on, että he ottavat rennosti. Äärimmäisen harvoin kumpikaan vanhemmista lapsista kiukkuaa lennolla. Pienin sen sijaan ei ole vielä oppinut tavoille ja on arvaamaton. Nyt lento sujuu kuitenkin hyvin ja olemme Dublinin kodissamme neljässä tunnissa. Arvomme hetken, pitäisikö lähteä suoraan ajamaan Louisburghiin, mutta päätämme yöpyä Dublinissa. Huomenna sitten.

Äkkiä nyt, lento lähtee!

Isä pelastaa

5. huhtikuuta 2012

Maanrakennusfirma saapuu vihdoin armollisesti paikalle vaadekirjeen saatuaan, ja minä en tietysti ole kotona, koska hehän eivät ikinä soita ennakkoon. Paikalla on aviomies, joka ymmärtää maanrakentajan puheesta sanat, vittu, perkele ja saatana. Mies soittaa minulle ja pyytää puhumaan tyypin kanssa, joka käy pikkuisen ylikierroksilla.

Puhelun jälkeen totean, että tarvitsen ammattiapua, soitan isälle. Vaikka isällä on aina ”minuuttiaikataulu”, hän lupaa ottaa asian hoitaakseen, sillä aikaa, kun olemme Irlannissa. Huh, ehkä tästä vielä päästään lähtemään.

Pumppu reistailee

4. huhtikuuta 2012

Viimeinen viikko Suomessa alkaa kaoottisesti. Sadevesien poistopumppu ei toimi, ellei sitä käy potkimassa vähän väliä ja Irlannista käsin sitä on hiukan vaikeaa käydä kenkimässä. Maanrakennusfirma uhittelee, eikä saavu paikalle, vaikka kaivo on rakennettu väärin, eikä pumppua saa kaivosta pois korjausta varten. Alan vaipua epätoivoon ja lähetän heille kirjattuna kirjeenä vaateen, sillä aika käy vähiin. Pumppu on pakko saada korjattua ennen lähtöä tai koko talo voi olla homeessa, kun tulemme takaisin.

LVI-firma ei voi tehdä mitään, koska pumppua ei saa ylös kaivosta. Mies purkaa kaivon ja saa pumpun ylös. Se ei toimi edes puhdistuksen jälkeen. Tekisi niin mieli huutaa maanrakennusfirmalle, että mitä minä sanoin! Olin alun perin pumppua vastaan, juuri tästä syystä. Nyt on keksittävä jotain muuta.

Työongelmia

26.maaliskuuta 2012

Miehen sovittu työprojekti näyttää menevän myttyyn. Jos se ei toteudu, se tarkoittaa sitä, että minä kökin lapsien kanssa yksin Louisburghissa ja miehen on ajettava töihin Dubliniin. Ei helvetti, sen on ihan pakko toteutua.

Minua arveluttaa muutenkin se, miten jaksan olla lasten kanssa kaiket päivät, kun lähellä ei ole leikkipuistoa tai edes hiekkalaatikkoa.

Takaisin Suomeen

7. maaliskuuta 2012

Takaisin Suomeen kuukaudeksi. Laitamme Dublinin talon vuokralle, joten se oli pakko saada tyhjäksi.

Viimeiset viikot olen pakannut hulluna ja nyt kaikki on siististi muovibokseissaan odottamassa siirtoa uuteen taloon.

Internet. Mikä?

23. helmikuuta 2012

Hmm, pikku ongelma. Mies unohti kysyä internetistä, ja nyt kävi ilmi, että talossa ei sitä ole. Miten ihmeessä jokin noin tärkeä asia on voinut unohtua? Jos se ei toimi, niin mitenkähän mies mahtaa työskennellä? Aikooko hän ajaa joka päivä vanhempiensa luo töihin? Vai istua pubissa?  Miehellä on idea, ”Voit seisoa antennin kanssa pihalla, kun joudut olemaan siellä joka tapauksessa lasten kanssa.”  

Ehkäpä asia ratkeaa jotenkin, vuokranantajalla itsellään on netti, meidän vieressä olevassa talossa, jotenkin sekin on sinne saatu.

Uhkarohkeasti lähetän heti meiliä siskolle ja vanhemmille. Tulkaa nyt ihmeessä tänne meidän uuteen taloon, ei täällä ole mitään, mutta tulkaa silti. Ilmeisesti siskolla on supertylsää, sillä ei kulu kuin pari päivää ja matka on varattu. Ja pari päivää lisää, ja äiti, isä ja veli ilmoittavat tulostaan. Päätämme juhlia äidin eläkkeelle jäämistä Irlannissa. Mies kertoo, että naapureilla on kuulemma catering-firma, ehkäpä heiltä saisi tarjoilut?

We have house!

22.helmikuuta 2012

Meillä on uusi koti! Parin päivän tuumaustauon jälkeen päätimme ottaa tarjotun asunnon. Tässä ajassa emme ehdi etsiä muutakaan, ja ainakaan se ei kuvissa näytä hämäkkipesälle. Hiukkasen se hermostuttaa, että emme ole käyneet siellä sisällä, mutta hitot siitä, eihän sitä muissakaan loma-asunnoissa käydä sisällä ennen varausta. Mies maksaa varausmaksun, ja nyt se on virallista: Olemme muuttamassa kolmeksi kuukaudeksi Länsi-Irlantiin, Louisburghiin.

Skoolaamme uuden seikkailun kunniaksi, ja minä lupaan yrittää käyttäytyä kuten kunnon irlantilaistytön tavoin. Tarkoittaa: Ei riitelyä anopin kanssa, ei suomalaistyylistä töksäyttelyä, muista aina tarjota teetä kaikille vierailijoille. Älä koskaan ota teetä vastaan ensimmäisellä tarjouskerralla. Älä koskaan vastaa kenellekään mihinkään suoraan. Äläkä missään tapauksessa puhu mistään merkityksellisestä ensimmäisellä tapaamiskerralla. Tai toisella. Tai kolmannella. Ja tunteet…pidä ihan omana tietonasi vaan.

Sinulle on postia

18.helmikuuta 2012

Yksi vuokranantaja vastaa, ja kertoo, ettei ole halukas pitkään vuokraukseen, koska hän saa paremmat rahat, jos vuokraa taloa viikkovuokralla. Kiinteistövälitysfirmalla taas ei ole tarjota mitään, koska ihmiset vuokraavat talonsa suoraan. Ja tässä juuri onkin ongelman ydin. Irlannissa on arviolta 400 000 tyhjää asuntoa, joista iso osa on tyhjillään olevia kakkosasuntoja ja loma-asuntoja. Ajellessamme pitkin Louisburghia, näimme lukuisia taloja, jotka näyttivät siltä, että niissä ei asu ketään vakituisesti. Mutta, mistä löytää vuokranantaja, elleivät he ole netissä? Yhden talon pihalla yritimme kysellä ohikulkevilta maanviljelijältä, josko hän tietää, onko talo vuokralla. Maanviljelijä suhtautui meihin hyvin epäluuloisesti ja kieltäytyi antamasta tietoa. Toisen talon vieressä kävelleet turistit taas eivät aidosti tienneet mitään.

Sitten emailiimme saapuu postia. Eräs vuokranantaja on kiinnostunut antamaan talonsa vuokralle. Lyhyeksi tai pitkäksi aikaa, ihan miten haluamme. Yritämme epätoivoisesti muistaa, mikä näkemistämme taloista on hänen. Muistan hämärästi kuikkineeni sisään ikkunoista ja muistiinpanoissa lukee ”Jyrkät portaat, ok talo, tuulinen”. Mies meilaa heti takaisin, ja saamme lisää kuvia. Talo vaikuttaa uudelta ja modernilta, ja ikkunoista näkyy meri. Pubiin on kuitenkin matkaa pari kilometriä, samoin kuin lähimpään kauppaan. ”Näyttää siltä, että sinun on pakko ryhtyä ajamaan autoa”, tokaisee mies.

”Näyttää siltä, että sinun on pian pakko ostaa uusi auto”, vastaan.

Mahdottomat kriteerit

17. helmikuuta 2012

Selaamme joka päivä internetiä, ja etsimme taloa, joka täyttäisi vaatimuksemme: meri näköetäisyydellä, riittävästi huoneita, jotta mies voi tehdä etätöitä. Talo ei saa olla hämähäkkimagneetti, lämmityksen on toimittava ja talossa ei saa olla hometta (ainakaan kovin näkyvää tai haisevaa). Plussaa vuorinäköalasta, laiduntavista lehmistä ja kävelyetäisyydellä olevasta pubista ja kaupasta.

Kriteerimme ovat mahdottomat. Asunto voi kyllä olla olemassa, mutta sitten se maksaa liikaa tai ei ole vuokralla lyhyeksi ajaksi. Viimein päädymme pariin vaihtoehtoon ja mies lähettää heille sähköpostia. Katsotaan nyt.

Räjähtävät renkaat

15. helmikuuta 2012

Viimeisen asunnonetsimispäivän suhaamme maanisesti pitkin Irlannin länsirannikkoa. Talo, joka vaikuttaa hienolta netissä, osoittautuu kamalaksi. Se näyttää spider’s nestiltä eli paikalta, jossa hämähäkkejä luuraa joka nurkassa. Ja uusittu sisustus on varmaan ollut uusi joskus 70-luvulla. Emmekä ole kovin vaikuttuneita siitä, että viereisellä tontilla möyrii kauhakuormaaja. Päätellen parinkymmenen metrin kuopasta, se ei ole tekemässä mitään päivän duunia.

Olemme juuri lähdössä takaisin Dubliniin, kun huomaamme, että kaksi rengasta pullistelee oudosti. Ei muuta kuin minä ravintolaan lasten kanssa ja mies varikolle. Yhden kaatuneen maidon, raivareiden ja imetyssession jälkeen auto on kunnossa ja me jälleen aseteltuna sinne.

Seuraavana päivänä Aiofe lähettää meille kuvia ystävänsä talosta. Talo itsessään on ihan ok, mutta meri näkyy sinne ainoastaan kaukoputkella, jos silläkään. Eikä lähellä ole pubia, kauppaa, rantaa tai mitään muutakaan. Se on keskellä alavaa peltoa, mikä ei kyllä ole ollenkaan sitä, mitä haemme. Pidämme ajatuksemme kuitenkin omana tietonamme, sillä voihan se olla, ettei kukaan halua vuokrata meille mitään vain kolmeksi kuukaudeksi, mikä tällä hetkellä on ajatuksemme.

Romantiikkaa ja maalaisleikkejä

14. helmikuuta 2012

Seuraavana aamuna, kun vielä pohdiskelen pitäisikö yöpukuni polttaa hometalossa vietetyn yön jälkeen (mies on sitä mieltä, että se pitäisi polttaa joka tapauksessa), ovikello soi. Miehen vanhempia lukuun ottamatta kukaan ei tiedä, että olemme Westportissa saati sitten tässä talossa. Mutta sehän on tietenkin vain illuusio. Tosiasiassa jo se riittää, että olemme ajaneet autolla kylän läpi. Usein miehelle tulee kaljakyselytekstiviesti sillä sekunnilla, kun automme parkkeeraa vanhempien pihaan.

Oven takana on miehen serkku Aiofe ja tämän isä Andrew, jotka asuvat Englannissa Cambridgessä.  Aiofe on tullut Irlantiin haastattelemaan ihmisiä kirjaansa varten, jota hän kirjoittaa. Mies toteaa myöhemmin, että ”Jotkut tulevat Irlantiin pariksi kuukaudeksi kirjoittamaan kirjan, joillakin menee pari kuukautta sen lukemiseen”, sillä kirjan aihe ei saa meitä varsinaisesti hyppimään tuoleillamme. Ja pakko tunnustaa, Aiofen miehen kirjoittamassa kirjassa olen ollut sivulla yksi jo vuoden ja kaksi kuukautta. Se ei tietenkään tarkoita, että kumpikaan kirja olisi huono, vaan todennäköisesti sitä, että me olemme liian tyhmiä ja laiskoja jaksaaksemme keskittyä johonkin älykkääseen.

Oli miten oli, Aiofe on supermukava ja sovimme tapaavamme joku päivä, kun osalla meistä ei ole pyjama päällä. Tilaisuus tapaamiseen tulee yllättäen Valentinen päivänä, kun miehen veljen vaimo lupautuu vahtimaan muutaman tunnin lapsia. Kerta on ensimmäinen, kun kukaan täällä lupautuu vahtimaan lapsia ja me emme todellakaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Sovimme tapaavamme illalla hotellin baarissa. Aiofe kyllä hieman ihmettelee valitsemaamme päivää, sillä Valentinen päivä, joka tunnetaan Suomessa nimellä Ystävänpäivä, ei todellakaan ole ystävänpäivä Irlannissa ja briteissä. Silloin miehen, nimenomaan miehen, kuuluu ostaa kukkia, kortti ja vähintään suklaata paremmalle puoliskolleen. Jos nainen unohtaa, se ei ole niin katastrofi. Onneksi.  Illalla kuuluu illastaa romanttisessa ravintolassa ja katsella epämääräisesti hymyillen puolison silmiin. Jos miehellä on rahaa, Valentinen päivänä vaimo lennätetään romanttiselle breikille Pariisiin tai ainakin Puolaan.

Selitän Aiofelle, että meillä Suomessa ei ole tällaista tapaa ja että ensimmäisenä yhdessäolovuotenamme olin vilpittömän hämmästynyt, kun lähetti toi minulle punaisia ruusuja työpaikalle. Tänäkin vuonna sain kortin ja samppanjaa, vaikka olemme homemökissä ja ostimme korttimme samasta kulmakaupasta. Tasa-arvon vuoksi, minäkin ostan miehelle aina jotakin, vaikka en millään meinaa muistaa päivää, etenkin kun kaikki energiani menee aina parin päivän päässä olevan hääpäivälahjan miettimiseen. Tänä vuonna mies saa minikokoisen laavalampun, jossa killuu sydämiä. Hän ei lahjasta puoliksikaan niin innostunut kuin lapset, mutta ei voi mitään, lähikaupassa ei ollut muuta.

Aiofe sanoo, että tämä on ensimmäinen Valentinen päivä, jonka hän viettää erossa miehestään. Romanttisuus sai väistyä, kun mies kuuli, että heidän omistamassaan Irlannin piilopirtissä on vieraillut rottia. Aiofe ja isä asuvat nyt hotellissa, sillä aikaa kun rottatuhoajat tekevät hommiaan. Kerromme Aiofelle talosuunnitelmistamme ja hän on välittömästi valmis auttamaan. Hänen toimittajaystävällään on talo jossakin rannikolla, ja hän voisi tiedustella olisiko se vapaa. Innostumme, tämähän käy aivan liian sukkelasti ja helposti!

Myöhemmin mietin Aiofea. Hän on todella mukava, ystävällinen, mielenkiintoinen, älykäs ja hauska. Silti aina, kun ajattelen häntä, mieleeni tulee Marie Antoinette ja hänen maalaisleikkinsä. Aiofe käy Irlannissa leikkimässä köyhää maalaista ja palaa sitten takaisin sivilisaation pariin. Ehkä mielikuva tulee siitä, että hän ihan vain ohimennen suositteli minulle, että lasten ollessa pieniä, kannattaa siivota vain osa talosta, jotta edes joku osa on siisti, kun vieraat tulevat kylään. Oikeastaan parempi sana olisi siivotuttaa, sillä hänellä käy tietenkin siivoja tai pari. Selvähän se, taidan huomenna siivota vain tuulikaapin, ja vieraat voivat sitten kahvitella siellä. Tai vaihtoehtoisesti voin siivota vessan. 

Erä yksi: Anoppi voittaa

13.helmikuuta 2012

Aamulla suorastaan juoksen autolle, ja vastaani leyhähtää ihana Wunderbaum, eikä tietoakaan homeesta. Mietin hetken, olisiko autossa mahdollista yöpyä, mutta hylkään ajatuksen, koska helmikuinen yö on Irlannissakin vielä hiukkasen kirpakka ja käsittääkseni autoa ei ole hyvä pitää päällä kovin montaa tuntia. Koska lapset ovat Granman luona, aikaa ei ole hukattavaksi. Kännykkä voi piipata hetkellä millä tahansa, joten ajamme tukka putkella pitkin rannikkoa Westportista kohti Louisburghia. Aina kun näemme vuokrataan-kyltin tai mielenkiintoisen paikan, syöksymme ulos autosta ja tutkailemme maastoa.

Talo, jota alun perin lähdimme katsomaan, näyttäisi olevan yhä vuokrattavissa. ”Pretty ok”, tuumaa mies, mutta minulla on ongelma. En saa katsettani irti naapuritalon porstuan ikkunasta. ”Jaysus, Mary and Josef”…aloitan päivittelyn, ”Just Mary”, toteaa mies ja on hänkin hiukan hämmentynyt. Naapuritalon eteisikkunassa on parin metrin korkuinen Pyhän Marian patsas. Vaikka vastaavia pikku nukkeja näkee joka toisen kovin takanreunalla, ei mieskään ole koskaan nähnyt mitään vastaavan kokoista talon sisällä. En ole ollenkaan varma, että sovellumme naapuriksi ihmisille, joilla on Pyhän Marian patsas sisällä kotonaan. Kun talon vieressä oleva pubikin on suljettu tiistaisin, päätämme jatkaa talon etsimistä huomenna.

Riita numero yksi on nurkan takana, ennen kuin ehdin edes aavistaa sitä. Istun anopin keittiö/varasto/olohuone/ruokahuoneyhdistelmässä ja katselen seinälle. Anoppi on kerännyt seinälle valokuvia. Yksi kuva kiinnittää huomioni. Miten anopilla voi olla uusimman vauvamme kuva, kun emme itsekään ole teettäneet vielä kuvia. ”Leikkasin sen siitä albumista, jonka lähetitte joululahjaksi”, hän vastaa.  What?! Mies käytti kaksi päivää siihen, että väsäsi äidilleen digikuvista albumin ja hän on mennyt silpomaan sen. Albumissa on surullinen aukko ja sivun toisen puolen kuvissa meiltä puuttuvat päät.

En ole päässyt yli tästä shokista, kun huomaan, että muutakin puuttuu. Kysyn hämmästyneenä mieheltäni, ottiko hän kenties joitakin raskausaikaisia kuviani pois. Sivusta kuuluu: ”Juu minä otin. Olen sen verran vanhanaikainen, että revin ne irti.” Anoppi on repinyt lahja-albumista irti kaikki sivut, joissa on kuvia minusta viimeisillään raskaana.

Tunnen, kuinka naamani alkaa punottaa. Kuinka se kehtaa? Mitä vikaa on raskaana olevassa naisessa? Onko suorastaan oksettavaa, kun pienen tyttöni kädet ovat ison mahani ympärillä ja hän antaa suukon mahalle, jossa pikkuveli on? En suinkaan ole kuvassa alasti, vaan minulla on valkoinen täyspitkä mekko päälläni. Suustani pääsee for f**ks sake ja lämäytän albumin kiinni.  Sanon miehelleni, että varmaan olisi aika lähteä, mutta hän vain tuijottaa. Poistun viereiseen huoneeseen rauhoittumaan ja mies tulee perässä. Hän selittää, ettemme millään voi lähteä nyt, koska hänen perheessään ei koskaan riidellä. Jos lähdemme, se tarkoittaa, että lähdemme lopullisesti. Yksi riita voi katkaista välit ikuisiksi ajoiksi. Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen tiedän jo, että hän on oikeassa, joten nielen kiukkuni.

Anoppi on minusta suhteettoman onnekas, että kukaan hänen neljästä lapsestaan ei ole lopettanut vierailuja hänen luonaan, vaikka hän jatkuvasti temppuilee ja laukoo kaikenlaisia ilkeyksiä päin naamaa. Hän tekee sen niin vaivihkaa muun puheen lomassa, että usein sitä tajuaa vasta jälkeenpäin, että asiasta olisi ollut syytä tuohtua. Olen tavallaan vähän kateellinen hänelle, sillä ilmeisestikin hän on onnistunut kasvattamaan lapsensa niin hienoiksi ihmisiksi, että he eivät sano äidilleen vastaan, vaikka hän laukoisi millaisia älyttömyyksiä tahansa. Toisaalta, en muista yhtään keskustelua mieheni, hänen sisarustensa ja vanhempien väliltä koko siltä ajalta, jonka olemme olleet yhdessä. Vanhempien kanssa puhutaan Westportin säästä, Dublinin säästä ja Suomen säästä.

Dublin-Westport: Kutistuneella golfilla kohti länsirannikkoa

12. helmikuuta 2012

Vanha kunnon golfimme on kutistunut. Auton pakkaaminen on kuin palapelin tekoa. Jotta mies saa tungettua kumisaappaat mukaan, on meidän kaikkien istuttava autossa. Voisin kuvitella, että kolarin sattuessa, meillä olisi kovinkaan paljon jakoa, mutta se ei nyt ole akuutein huoli. Enemmän minua huolestuttaa se, että nälän iskiessä en saa suklaapatukkaa lattialta. Edessä on ainakin neljän tunnin automatka Dublinista Westportiin, joten suklaapatukka tulee tarpeeseen. Istun kahden takin päällä ja jalkojeni välissä on vauvalaukku. Oikeaan jalkaani nojaa tietokone ja vasempaan nivaska lehtiä. Mies paukauttaa oveni kiinni ja olemme valmiita lähtöön. Here we come Westport ja mahdollinen uusi talo.

”Mikä tuo on?” kysyy lapsi, kun tungen kasettia soittimeen. Hän on vilpittömän hämmästynyt, kun musiikki alkaa soida autossa. Saattaa olla, että olemme uuden auton tarpeessa. Siihen ei nyt kuitenkaan ole rahaa.

Useimmat viime kerrat käydessämme miehen vanhempien luona, olemme yöpyneet hotellissa. Voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta siihen on syynsä. Lyhyesti: en voi millään taata, että saan lapset tai etenkään vauvan pysymään hiljaisena, joten on parempi etsiä kortteeri jostakin muualta.

Tällä kertaa haluamme säästää rahaa, ja yövymme mieheni isoäidin vanhassa talossa, joka on suuren osan vuodesta tyhjillään, mutta toimii eräänlaisena sukulaisten varamajoituspaikkana. Kun avaamme oven, home iskee naamalle sellaisella voimalla, että homekoira kuolisi suorilta. Minulla on tarkka nenä, ja haju on niin voimakas, että puolen tunnin oleskelun jälkeen en haista mitään. Nenäni on joutunut jonkinlaiseen shokkitilaan.

Minua arveluttaa nukkua talossa lasten kanssa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tässä vaiheessa yötä ole. Ja toisaalta, onkohan Irlannissa yhtään taloa, jossa ei olisi lainkaan hometta? Heidän asenteensa homeeseen on täysin erilainen kuin Suomessa. Kun mainitsen homeesta miehen siskon miehelle, hänen vastauksensa mykistää minut täysin. ”Juu, juu annatte vaan lämmön olla päällä, niin parissa viikossa se haju häviää”. Samaa tyyliä on miehen isän vastaus. ”Ah sure, kylpyhuoneessa oleva home johtuu vain siitä, että siellä on niin paljon kosteutta suihkun vuoksi”.

Hmm…niin…voisikohan joku fiksumpi nyt vastata siihen, että kuinka on mahdollista, että he voivat elää hometaloissaan normaalia elämää, kun Suomessa pienenkin epäily homeesta saa ihmiset muuttamaan telttaan. Jopa kolmenkymmen asteen pakkasessa. Olemmeko me jotenkin heikompia terveydeltämme? Onko irlantilainen home jotenkin radikaalisti erilaisempaa kuin suomalainen? Suomessa homekin on parempaa kuin ulkomailla. Home sweet home.

Halutaan: Talo meren rannalta

10. helmikuuta 2012
En oikein muista, mistä se idea tuli. Ehkä se on aina ollut takaraivossa. Kerran jo melkein päätimme, että muutamme Irlannin länsirannikolle mieheni vanhempien maille. Tulimme nopeasti järkiimme, kun vanhemmat suhtautuivat ideaan viileän torjuvasti. Valitsemamme paikka oli ihan tyhmä, emme ikinä saisi rakennuslupaa ja tuskin viihtyisimme keskellä ei-mitään Dublinin jälkeen. Ostimme talon Suomesta, ja pistimme idean hyllylle. Silti miehen puheissa Länsi-Irlannissa ruoho on aina vihreämpää, kuin missään muualla. Ja tottahan se tavallaan on, missään muualla en ole nähnyt yhtä paljon vihreää kuin siellä. Mutta vihreän ruohon lisäksi minä tarvitsen ympärivuorokautista lämmityssysteemiä, suihkua, jossa on hyvä vedenpaine, leikkipaikan lapsille ja lohiviettelystä lähimarketista.
Muistelen hämärästi, että kerran kyllästyneenä päätin, että mies pitäisi saada sinne hetkeksi asumaan, että asiasta ei muodostuisi ikuista Karjalaa meidän suhteeseemme. Ensin päätimme, että menemme sinne puoleksi vuodeksi. Sitten tapahtui kaikenlaista ja päätimme, että menemme sinne ehkä kolmeksi kuukaudeksi. Tai ehkä kuukaudeksi tai ei ehkä ollenkaan. Kuten kaikkien asioiden kanssa tässä perheessä, meillä ei ole olemassa mitään pitkän aikavälin suunnitelmia, vaan kaikki on projektiluontoista.
Äitini sanoi minulle vähän aikaa sitten olevansa hämmästynyt lapsiluvustamme. ”En olisi ikinä uskonut, että teet kolme lasta”, hän sanoi. Olisin voinut sanoa, että en minäkään, mutta kun tarkemmin ajattelin, ei se olisi ollut totta. En ollut koskaan kovin paljon miettinyt, kuinka monta lasta haluaisin. Ajattelin aina, että katselen ensin, miten homma sujuu yhden kanssa. Siis, jos saamme yhden. Sitten, kun piti päättää yrittäisimmekö toista, ajattelin, että jos toinen tulee, niin ehkä niitä on sitten hyvä olla kaksi. Ja nyt niitä on sitten kolme.
Joten, kun menimme helmikuussa miehen vanhempien luokse vierailulle, emme oikein vieläkään olleet päättäneet, tulisimmeko sinne maaliskuussa pidemmäksi aikaa vai emme. Pätkätöiden etuja on se, että suunnitelmia voi aina muuttaa, nopealla aikavälillä. Päätimme katsella ympärillemme ja fiilistellä.
Viikon sisällä meillä oli vuokra-asunto keskeltä ei-mitään, Atlantin reunalla. Jos olisi superhyvä näkö, voisi toisella puolella nähdä Vapauden patsaan. Talon löytäminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo rasti, vaan se vaati pari tankillista bensaa, kaksi renkaan vaihtoa, yhden raivokohtauksen ja pari lasia (pulloa) punkkua.