Erä yksi: Anoppi voittaa

13.helmikuuta 2012

Aamulla suorastaan juoksen autolle, ja vastaani leyhähtää ihana Wunderbaum, eikä tietoakaan homeesta. Mietin hetken, olisiko autossa mahdollista yöpyä, mutta hylkään ajatuksen, koska helmikuinen yö on Irlannissakin vielä hiukkasen kirpakka ja käsittääkseni autoa ei ole hyvä pitää päällä kovin montaa tuntia. Koska lapset ovat Granman luona, aikaa ei ole hukattavaksi. Kännykkä voi piipata hetkellä millä tahansa, joten ajamme tukka putkella pitkin rannikkoa Westportista kohti Louisburghia. Aina kun näemme vuokrataan-kyltin tai mielenkiintoisen paikan, syöksymme ulos autosta ja tutkailemme maastoa.

Talo, jota alun perin lähdimme katsomaan, näyttäisi olevan yhä vuokrattavissa. ”Pretty ok”, tuumaa mies, mutta minulla on ongelma. En saa katsettani irti naapuritalon porstuan ikkunasta. ”Jaysus, Mary and Josef”…aloitan päivittelyn, ”Just Mary”, toteaa mies ja on hänkin hiukan hämmentynyt. Naapuritalon eteisikkunassa on parin metrin korkuinen Pyhän Marian patsas. Vaikka vastaavia pikku nukkeja näkee joka toisen kovin takanreunalla, ei mieskään ole koskaan nähnyt mitään vastaavan kokoista talon sisällä. En ole ollenkaan varma, että sovellumme naapuriksi ihmisille, joilla on Pyhän Marian patsas sisällä kotonaan. Kun talon vieressä oleva pubikin on suljettu tiistaisin, päätämme jatkaa talon etsimistä huomenna.

Riita numero yksi on nurkan takana, ennen kuin ehdin edes aavistaa sitä. Istun anopin keittiö/varasto/olohuone/ruokahuoneyhdistelmässä ja katselen seinälle. Anoppi on kerännyt seinälle valokuvia. Yksi kuva kiinnittää huomioni. Miten anopilla voi olla uusimman vauvamme kuva, kun emme itsekään ole teettäneet vielä kuvia. ”Leikkasin sen siitä albumista, jonka lähetitte joululahjaksi”, hän vastaa.  What?! Mies käytti kaksi päivää siihen, että väsäsi äidilleen digikuvista albumin ja hän on mennyt silpomaan sen. Albumissa on surullinen aukko ja sivun toisen puolen kuvissa meiltä puuttuvat päät.

En ole päässyt yli tästä shokista, kun huomaan, että muutakin puuttuu. Kysyn hämmästyneenä mieheltäni, ottiko hän kenties joitakin raskausaikaisia kuviani pois. Sivusta kuuluu: ”Juu minä otin. Olen sen verran vanhanaikainen, että revin ne irti.” Anoppi on repinyt lahja-albumista irti kaikki sivut, joissa on kuvia minusta viimeisillään raskaana.

Tunnen, kuinka naamani alkaa punottaa. Kuinka se kehtaa? Mitä vikaa on raskaana olevassa naisessa? Onko suorastaan oksettavaa, kun pienen tyttöni kädet ovat ison mahani ympärillä ja hän antaa suukon mahalle, jossa pikkuveli on? En suinkaan ole kuvassa alasti, vaan minulla on valkoinen täyspitkä mekko päälläni. Suustani pääsee for f**ks sake ja lämäytän albumin kiinni.  Sanon miehelleni, että varmaan olisi aika lähteä, mutta hän vain tuijottaa. Poistun viereiseen huoneeseen rauhoittumaan ja mies tulee perässä. Hän selittää, ettemme millään voi lähteä nyt, koska hänen perheessään ei koskaan riidellä. Jos lähdemme, se tarkoittaa, että lähdemme lopullisesti. Yksi riita voi katkaista välit ikuisiksi ajoiksi. Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen tiedän jo, että hän on oikeassa, joten nielen kiukkuni.

Anoppi on minusta suhteettoman onnekas, että kukaan hänen neljästä lapsestaan ei ole lopettanut vierailuja hänen luonaan, vaikka hän jatkuvasti temppuilee ja laukoo kaikenlaisia ilkeyksiä päin naamaa. Hän tekee sen niin vaivihkaa muun puheen lomassa, että usein sitä tajuaa vasta jälkeenpäin, että asiasta olisi ollut syytä tuohtua. Olen tavallaan vähän kateellinen hänelle, sillä ilmeisestikin hän on onnistunut kasvattamaan lapsensa niin hienoiksi ihmisiksi, että he eivät sano äidilleen vastaan, vaikka hän laukoisi millaisia älyttömyyksiä tahansa. Toisaalta, en muista yhtään keskustelua mieheni, hänen sisarustensa ja vanhempien väliltä koko siltä ajalta, jonka olemme olleet yhdessä. Vanhempien kanssa puhutaan Westportin säästä, Dublinin säästä ja Suomen säästä.