Postman Pat ja ikävä asiakas

26. toukokuuta 2012

Viime viikko oli yhtä hulinaa, sillä perheeni oli täällä kyläilemässä. Kun samaan taloon pakkautuu seitsemän aikuista ja viisi lasta, on meno aikamoista. Aina jonkun takapuoli tarvitsee pyyhkimistä tai suu ruokaa (tai juomaa). Onneksi talo on iso, joten kaikille riitti oma huone.  Perheen tulo sattui hyvään aikaan, sillä nyt meillä ei ollut aikaa miettiä viime viikon kolaria koko ajan.

Mies yrittää epätoivoisesti etsiä meille jonkin sortin kotteroa, sillä ilman autoa eläminen täällä keskellä ei-mitään ei ole vaihtoehto. Onhan meillä yhä miehen leikkiauto, Porsche, mutta kyllä kamelin on helpompi päästä neulansilmän läpi kuin tämän porukan mahtua autoon. Voisihan vauvan tietysti laittaa takakonttiin…ai niin, ei voikaan, sillä Porschessa on vain etukontti ja sinnekin mahtuu vain golfmaila. Yksikössä.

Oli ihanaa, kun perhe oli kyläilemässä, pääsin vihdoin kävelylle jonkun kanssa. Normaalisti joudun kävelemään yksikseni, kun lasten kanssa ei kovin pitkiä reissuja voi tehdä tai sitten jommankumman on aina jäätävä kotiin vahtimaan heitä. Kävely täällä maaseudulla on tosin hiukan hankalampaa kuin voisi olettaa. Tiet ovat kapeita ja autot ajavat lujaa. Meidän pienellä kissapolulla nopeusrajoitus on 80 km tunnissa! Suomessa siinä saisi todennäköisesti ajaa vain mönkijällä.

Toinenkin asia rajoittaa kävelyä, nimittäin jokamiehen oikeuksien puuttuminen. Suomessahan kävely on helppoa, kun muiden mailla saa kävellä, miten sattuu. Täällä lampaanomistaja saattaa vetäistä herneen nenään, jos oikaiset heidän peltonsa poikki. Lammashan on herkkä laumaeläin ja yksi elikko saattaa hermostuksissaan villitä muut pikajuoksuun yli aitojen. Enemmän kuin lammasten hyvinvointi, minua kuitenkin hermostuttaa omani. En uskalla oikaista peltojen poikki, koska siellä voi olla vihainen ihmissonni.

Meidän taloltamme pääsee näppärästi läpi metsän rannalle. Ongelma on vain se, että polulle päästäksemme, meidän on mentävä erään portin läpi ja kuljettava pieni pätkä jonkun maita pitkin. Eilen polun omistaja oli hermostunut oikopolun käyttöön ja vetäissyt porttia pitelevän narun niin tiukalle, että mieskään ei meinannut saada sitä auki. Minun on pakko tunnustaa, että saatoin olla syyllinen tähän mielenilmaisuun. Kun aiemmin päivällä käytin porttia, oli se niin ruosteessa, että se putosi kokonaan pois jengoiltaan. Siellä minä sitten taiteilin rautaportti sylissä ja yritin raahata sitä paikoilleen ja sitoa narun samalla tavalla kuin ennen. Olisi tietysti pitänyt kiivetä sen ylitse niin kuin aiemminkin, eikä ryhtyä aukomaan sitä, mutta en millään pystynyt, kun olin niin kiireinen olemaan täydellinen äiti. Käsissäni oli uunituore piirakka, piparilaatikko, salaattia, viiniä ja mehua, pussillinen rantaleluja, viltti ja vauvan kamat. Hei, tuliko teillekin ihan Viisikko-olo!? Luettelenko vielä lisää ruokia, joita söimme piknikillä? Joka tapauksessa, epäilen, että olen lammasfarmarin epäsuosiossa. Jos asia tulee puheeksi, syytän saksalaisia turisteja, joiden näin käyttävän samaa oikopolkua.

Viikko ei ole ollut hyvä sosiaalisten suhteiden kannalta, sillä olen myös postimiehen epäsuosiossa. Menin hölmö kysymään häneltä, tietääkö hän missä meidän postimme mahtaa olla. Pääosa postistamme menee Suomessa siskolle ja Dublinissa omalle talollemme, mutta nyt tiesin että perheeni oli lähettänyt pari nimpparikorttia pojallemme tänne.

Mutta postin kulku ja Herran tiet ovat Irlannissa yhtä mystisiä. Joku järjen riemuvoitto on joskus perunaruton aikakaudella päättänyt, että Irlannissa ei käytetä postinumeroita. Posti menee siis perille tyyliin: Mikko Mallikas, Mallitie 6, Mallila.

Kun tiellämme asuu vain kolme ihmistä meidän lisäksemme, oletin että postin ei liene vaikea päätellä kenelle ihmeelliset Suomesta tulleet kortit ovat menossa. Luulin väärin. Postimies kiivastui heti, kun kyselin korttien perään ja alkoi huutaa, ettei voi tietää, ketä missäkin asuu ja olemmeko ilmoittaneet postikonttoriin, että asumme juuri tässä talossa. Eikä hänen hommansa muutenkaan ole selvittää tyhmille ulkomaalaisille, miten posti toimii, vaan minun tulisi mennä postiasemalle kyselemään hölmöjä.

Emme tietenkään ole virallisesti siirtäneet postiamme tänne, koska tiedän kokemuksesta, että se olisi varmin tapa saada kaikki normaali posti häviämään lopullisesti. Dublinin taloomme tulee yhä postia kolmelta edelliseltä asukilta. Yksi heistä on kuollut 15 vuotta sitten. Toinen on miehen edellinen tyttöystävä, joka ei koskaan edes ehtinyt asua talossa. Kolmatta kumpikaan meistä ei tiedä. Ehkä kuolleen ihmisen siskonpoika. Tai talossa vieraillut putkimies. Ensimmäiset viisi vuotta kirjoitin posteihin kissankokoisilla kirjaimilla WRONG ADDRESS ja lähetin ne takaisin. Nyt en enää viitsi vaivautua. Tietysti taivaaseen on hiukan kehnompaa saada postia kulkemaan joka tapauksessa. Hyvä idea muuten, seuraavaksi kirjoitan osoitteen tilalle HEAVEN. Vai pitäisiköhän siinä olla Heaven/Hell?

Kyllä tuli ikävä Suomen tehokasta postilaitosta. Suomessahan postin voi siirtää kätevästi minne vain yhdellä puhelinsoitolla tai netin kautta. (Kyllä kiitos, postilaitos voi tämän mainoksen vuoksi antaa minulle anteeksi viime postinsiirrosta syntyneen laskun.)

Ja vertailun vuoksi, mies ei ole Suomessa missään postirekisterissä, mutta hienosti posti tulee hänelle Suomen taloomme. Ja jotenkin veikkaan, että pääkaupunkiseudun postimiehillä on muutama talo enemmän jakelualueessaan kuin Louisburghin postinkantajalla.

Postimiesepisodin jälkeen päätin, että loppuviikosta en puhu enää kenellekään perheen ulkopuolelta tulevalle mitään. Päätös on varsin helppo toteuttaa, kun meillä ei ole autoa, ja naapuritkin häipyivät Espanjaan aurinkolomalle. Kun nyt vain naapurin lehmänomistaja pysyy poissa.

Nää on mun maita. Vieraat kiertäkööt valtatien kautta.

Hyvästit Golfille

18. toukokuuta 2012

Lauantaina päätämme, että lähdemme Dubliniin. Emme ole vielä vuokranneet pois Dublinin asuntoamme, koska miehen täytyy tehdä silloin tällöin toimistopäiviä kaupungissa. Miehen täytyy mennä maanantaina töihin ja minä haluan shopata, joten sovimme, että lähdemme sunnuntaina kaikki mukaan. Shoppausniksat ovat melkoiset, sillä en ole ostanut juuri mitään vaatteita yli vuoteen. En katsonut investointia kannattavaksi, koska olin kummallisen mallinen. Toisin sanoen, olin raskaana.

Sunnuntaina, joka on myös sattumoisin äitienpäivä Suomessa, en todellakaan herää pekonin tai edes kakun tuoksuun, vaan siihen, että mies kömpii kotiin kaverinsa polttareista kello kuusi aamulla.

Arvaan heti, että tästä ei tule sellainen äitienpäivä, jonka haluan muistaa. Yleensä saan aamiaisen sänkyyn, lahjoja ja halauksia, mutta tänä aamuna kukaan ei muista koko päivää.

Ärsyynnystäni lisää se, että tajuan, että shoppailureissuni tältä päivältä on peruttu. Mies ei mitenkään voi ajaa ennen iltapäivää. Ajamme Dubliniin hiljaisuuden vallitessa. Lohdutukseksi saan Simon Cowellin elämänkerran, jossa on vielä hintalappu päällä. Kiitos vaan.

Aika Dublinissa on helvetillistä. Lapset käyttäytyvät kuin pikkupirut ja sää on huono. Shoppailu ei ole niin kivaa kuin muistin.

Kun keskiviikko koittaa, olen pakannut kaiken valmiiksi ja odotan malttamattomana, että mies tulee kotiin. Lastaamme auton ja lähdemme ajamaan. Lapset katselevat dvd:tä ja vauva nukkuu. Pysähdymme syömään matkalla ja jatkamme ajoa. Ilta hämärtyy ja vettä tihuuttaa koko ajan. Vauva kyllästyy istumaan autossa ja alkaa huutaa. Huutoa jatkuu noin sata kilometriä ennen kuin hän nukahtaa.

Olen juuri kysymässä mieheltäni iirin kielioppisääntöjä, kun auto alkaa liukua. Auto ajautuu vastaantulevien kaistalle ja mies huutaa jotakin. Hän kääntää rattia ja auto alkaa pyöriä. Elämä ei vilahda silmieni edessä, mutta ajattelen ”Tässäkö tämä oli? Kuolenkohan nyt?”

Lapset huutavat takana ja törmäämme johonkin kerran kaksi ehkä kolme kertaa. Ensimmäisen pyörähdyksen jälkeen laitan kädet kattoon ja yritän estää itseäni heittelehtimästä. Joka pyörähdyksen jälkeen ajattelen, että olen vielä elossa.

Kun auto vihdoin pysähtyy, istun paikallani ja olen kuin jonkinlaisessa tyhjiössä. Havahdun siihen, kun mies huutaa, ettei saa ovea auki. Hyppään ulos autosta ja syöksyn takaovelle. Vauvan tuoli on lentänyt eteenpäin ja vauva roikkuu turvavöissä ja huutaa. Alan repiä tuolia pois ja mies kiipeää ikkunan kautta ulos.

Näyttää siltä, että olemme kaikki elossa ja vahingoittumattomia. Tytön silmään on osunut lasi, mutta haava näyttää olevan vain luomessa. Viereisen talon omistajat tulevat ulos ja pyytävät meitä sisälle.

Mies soittaa itse meille ambulanssin, ja me menemme taloon. Olohuoneessa televisio huutaa, enkä mitenkään voi viedä hysteerisiä lapsia tilaan, missä on minkäänlaisia ärsykkeitä. Onneksi talon isäntä ymmärtää asian, ja sulkee television.

Istumme sohvalle odottamaan ambulanssia. Kun ambulanssi tulee, katson autoamme. Sen takaikkuna on kokonaan poissa ja oikea puoli on rutussa. Se on nätisti tien vieressä, aivan kuin joku olisi parkkeerannut sen sinne. Sairaalassa lapset tutkitaan ylimalkaisesti ja näyttää siltä, että he ovat selvinneet naarmuilla ja mustelmilla. Minussa ei ole naarmuakaan. Niskani ovat kipeät, mutta se ilmeisesti kuuluu asiaan. En voi uskoa, että olemme kaikki selvinneet kolarista elossa. Menemme kotiin, enkä nuku kunnolla kahteen päivään.

Yliannostus sean nòs -musiikkia

9. toukokuuta 2012

Festivaali on nyt ohitse ja ihan kiva, koska taisin saada yliannostuksen irkkumusiikkia. Jätin sean nós -laulua opettavan workshopin väliin, koska kuten epäilinkin aiemmin, niiden taitamiseen olisi pitänyt osata iiriä.  Sen sijaan kävin opettelemassa irlantilaisia balladeja. Sessio oli mielenkiintoinen.

Opettaja oli onnistunut kaivamaan esiin lauluja, joita on viimeksi soitettu 1200-luvulla jossakin saarella, suljetussa munkkiyhteisössä. Ehkä liioittelen hieman, mutta ymmärrätte varmaan yskän. Yhden tunnilla lauletun laulun hän oli saanut travellereilta eli Irlannin mustalaisilta asuttuaan heidän kanssaan vuoden. Tarpeetonta mainita, että en ollut kuullut lauluista yhtäkään. Sinnittelin kuitenkin mukana, koska välillä sitä laulelee mieluummin vaikka joikua, kuin on kotona lasten kanssa. Ja pitihän minun olla sitkeämpi kuin sveitsiläisten, jotka hiippailivat pubiin ruokatauon aikana ja jäivät sinne.

Tunnin jälkeen menin kuuntelemaan ammattilaisten sean nòs  -laulua, ja kestin sitä tunnin. Sinä aikana kuulin ehkä kolme laulua. Olisin ehkä kuullut vain yhden, mutta odotin, että miesmallin näköinen komistus laulaa. Ja lauloihan hän, ei aavistustakaan mistä, ehkä jääkaapista, mutta epäilen, että suurin osa salin naisista ei kuullut sanaakaan, oli iiriä tai ei.

Hassua kyllä, sean nòs ei kuulosta lainkaan irlantilaiselta, vaan intialaiselta. On vaikea sanoa, missä yksi surkimuksista kertova laulu loppuu ja toinen alkaa. Irlantilaisessa lauluperinteeseen eivät normaalisäännöt tunnu muutenkaan pätevän. Kuulosti siltä, että lauluäänellä ei niinkään ole väliä, vaan sillä, kuka pystyy esittämään laulun niin, ettei talossa ole kuivaa silmää (joko siksi, että laulu on niin liikuttava tai siksi, että on niin epätoivoinen, ettei laulu ikinä lopu). Ja se ei ole laulu eikä mikään, jossa joku ei kuole tai tule jätetyksi.

Tästä valituksesta huolimatta, olen suuri irlantilaisen musiikin fani. Nyt on vain niin, että perinteinen sean nòs on minulle liikaa. Minun kriteereideni mukaan laulun pitää joskus alkaa ja joskus myös loppua. Ja olisi mukava, jos tietäisi puhutaanko lihapullista vai murhista.

Epäilen, että tyttärestäni tulee aikanaan sean nòs laulaja. Hän on jo kunnioitettavassa kolmen vuoden iässä osoittanut merkkejä tähän suuntaan: lauluissa ei ole päätä eikä häntää, säkeet voisivat olla missä järjestyksessä tahansa ja alan välittömästi pilkkiä, kun laulu alkaa.

Tuleva sean nòs laulaja kerää materiaalia lauluihinsa.

Irkkumusiikki saapuu kylään

4. toukokuuta 2012

Tämä viikonloppu on täälläpäin maailmaa vuoden kiireisin, sillä Louisburghissa on irlantilaisen musiikin ”festivaali”. Ihmisiä pukkaa meidän pieneen kyläämme bussilasteittain, ja hetken tuntuu, kuin olisi isommassakin paikassa.

Minä päätän juhlan kunniaksi siivota talon, jos vaikka joku piipahtaa kylään, mutta se ei käykään ihan hetkessä. Imuri on niin huono, että voisin vannoa, että 1800-luvulla on ollut parempia imureita. Imuroin mattoa niin kauan, että sillä sähkönkulutuksella voisi etiopialainen kylä elää kokonaisen vuoden. Ajan riisinjyvän yli kahdeksan kertaa, ennen kuin se suostuu menemään imuriin.

Kiroan vuokranantajan alimpaan helvettiin ja muistelen haikeasti Dublinissa olevaa tuliterää imuria. Olin nimittäin jokunen aika sitten samassa tilanteessa siellä. Kun kerran olin kontannut läpi talon putken kanssa, (suutinta ei voinut enää pitää, kun imuri ei sen kanssa imenyt mitään) päätin että imurointi loppuu siihen paikkaan, enkä aio edes katsoa imurin suuntaan, ennen kuin taloon ilmestyy uusi imuri. Kuuden viikon kuluttua pölykoirat näyttivät siltä, kuin niille olisi syötetty hormoneja, ja kas kummaa, mies ehdotti uuden imurin hankkimista.

Ehkäpä voimme tuoda imurin Dublinista tänne, jos mies menee sinne käymään. Ilman imuria eläminen ei ole vaihtoehto täällä, koska kaikki kävelevät kengillä sisällä. En ole vieläkään tottunut siihen, enkä varmaan totu. Miettikää nyt, kun asuimme Dublinissa, kaikki kadut olivat täynnä koiranpaskaa. Sitten ihmiset kävelevät niillä koiranpaskakengillään sisälle taloon ja nostavat jalat sohvalle. Vauva möyrii lattialla ja kuten kaikki vauvojen omistajat tietävät, vauvan treenaaminen syömään vain puruleluja on melko haastavaa. Voi oksennus.

Talo on nyt kuitenkin siivottu, ja meillä saattaa olla huomenna mahdollisuus päästä miehen kanssa kahdestaan ulos. Miehen siskon mies tarjoutui lastenvahdiksi muutamaksi tunniksi.

Päivällä aiomme mennä lasten kanssa kuuntelemaan paria konserttia ja jos uskallan, osallistun ”workshoppiin”, jossa opetetaan sean nós -laulua. Sean nós on perinteinen irlantilainen laulutyyli, joka on jotakin laulamisen ja tarinankerronnan väliltä. Todella perinteisessä sessiossa laulaja istuu ja laulaa ilman säestystä yleensä iirin kielellä. Minä toivon, että tämä workshop ei kuitenkaan ole ihan noin perinteisestä päästä. Nykyisin sean nós -sessioista saatetaan puhua myös silloin, kun laulaja laulaa perinteisiä irlantilaisia lauluja irkkumusiikin säestyksellä. Mutta katsotaan. Jos laulu on iiriksi, niin taidan jättää workshopin väliin ja mennä pubiin kuuntelemaan jotakin ekaluokkalaista, joka soittaa tinapilliä paremmin kuin minä laulan ikinä.

Juttuseuraa vailla

2. toukokuuta 2012



Olemme nyt olleet täällä yli kolme viikkoa ja tänään alkaa tuntua siltä, että jokainen kivi lähirannalla on nähty. Naapurin koirakaan ei enää vaivaudu haukkumaan, kun ohitamme heidän talonsa. Päätämme viedä lapset paikalliseen äiti ja lapsi -ryhmään. Ehkäpä myös minä saan jonkinlaisia aikuiskontakteja. Vaikka lasten ja miehen kanssa puuhailu on ihan kivaa, alkaa samojen naamojen katselu vähitellen kyllästyttää.

Kun ystäväni Suomesta tuli tänne viime viikolla, odotin suurin piirtein bilevaatteet päällä (saappaiden sijaan minulla oli tennarit), että pääsisin edes paikalliseen pubiin käymään. Valitettavasti se ihminen, jonka kanssa otimme vapaapäivän töistä, että pääsisimme museoon, ja päädyimme massiiviselle 14 pubia sisältävälle pubikierrokselle, oli kadonnut. Kaveri treenasi maratonille, eikä ollut halukas notkumaan homeelle haisevissa pubeissa. Pienen taivuttelun (lue: marttyyrikohtauksen. ”Et voi tehdä tätä minulle! En ikinä pääse minnekään! Tulen hulluksi kotona!”) jälkeen, hän kuitenkin lähti kanssani ulos.

Joka tapauksessa, ehkä olisi aika lopettaa viattomien ihmisten vainoaminen ja etsiä kavereita, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. En tosin elättele suuria toiveita, aiemmat kokemukseni äiti-lapsi-ryhmistä eivät ole olleet kovin rohkaisevia. Mutta saanpahan ainakin puhua muille kuin miehelleni. Pelkään, että minusta tulee tätä menoa muuten aivan järjettömän tylsä. ”Mitä kuuluu?” ”Tänään traktori meni talon ohi kolme kertaa, vaikka normaalisti se menee vain kaksi kertaa, ajattele! Mieletöntä!”

Ensimmäinen asia, jonka näen lapsiryhmässä, on vauva, joka konttailee hiekkalaatikossa ilman kenkiä. Siis sukkasillaan. Minua naurattaa, koska tämä on niin tyypillisen irlantilaista. On ihan normaalia nähdä vauvoja vaunuissa keskellä talvea ilman kenkiä tai edes sukkia. Ilmeisesti heille kerääntyy tällä tavalla paljon kylmänkestävyyttä lisäävää ruskeaa rasvaa, sillä sama trendi jatkuu aikuisena. Lenkkeilijät hilpaisevat ulos shortseissa, vaikka suomalaisella olisi pallit huurussa nanosekunnissa.
Yhä vielä mieheni unohtaa, että Suomessa ei voi mennä ulos ilman takkia keskellä talvea. Ostoskeskuksessa on ajettava ihan oven viereen, koska herran takki on taas unohtunut naulakkoon. Ja jos mies lähtee viihteelle, on hän useampaan otteeseen palaillut kotiin ilman palttoota. Jos joskus näette otsikon ”Irlantilaismies paleltui kuoliaaksi pääkaupunkiseudulla”, jep, todennäköisesti olen leski.

Äiti-lapsi-ryhmä osoittautuu mielenkiintoiseksi kokemukseksi. On näet niin, että paikka jossa asumme, Louisburgh, on erittäin suosittu surffaajien keskuudessa. Tapaan ryhmässä komean surffiopettajan, jonka nimi on Elvis. Ihan oikeasti. Paikalla on myös ex-surffaritypy, joka päätti päivän varoitusajalla muuttaa Louisburghiin Pohjois-Irlannista. Hän on ex-surffari, koska melko nopealla tahdilla hän onnistui hankkiutumaan raskaaksi ja on nyt söpön pojan äiti. Kuulemma aika ei riitä surffaamiseen enää. Lisäksi paikalla on joukko muita äitejä, joiden kanssa en ehdi vielä jutella sekä ryhmän vetäjä, joka on kahdeksan lapsen äiti. Menen varmasti myös ensi viikolla, aina tämä puiden halailun voittaa.