18. toukokuuta 2012
Lauantaina päätämme, että lähdemme Dubliniin. Emme ole vielä vuokranneet pois Dublinin asuntoamme, koska miehen täytyy tehdä silloin tällöin toimistopäiviä kaupungissa. Miehen täytyy mennä maanantaina töihin ja minä haluan shopata, joten sovimme, että lähdemme sunnuntaina kaikki mukaan. Shoppausniksat ovat melkoiset, sillä en ole ostanut juuri mitään vaatteita yli vuoteen. En katsonut investointia kannattavaksi, koska olin kummallisen mallinen. Toisin sanoen, olin raskaana.
Sunnuntaina, joka on myös sattumoisin äitienpäivä Suomessa, en todellakaan herää pekonin tai edes kakun tuoksuun, vaan siihen, että mies kömpii kotiin kaverinsa polttareista kello kuusi aamulla.
Arvaan heti, että tästä ei tule sellainen äitienpäivä, jonka haluan muistaa. Yleensä saan aamiaisen sänkyyn, lahjoja ja halauksia, mutta tänä aamuna kukaan ei muista koko päivää.
Ärsyynnystäni lisää se, että tajuan, että shoppailureissuni tältä päivältä on peruttu. Mies ei mitenkään voi ajaa ennen iltapäivää. Ajamme Dubliniin hiljaisuuden vallitessa. Lohdutukseksi saan Simon Cowellin elämänkerran, jossa on vielä hintalappu päällä. Kiitos vaan.
Aika Dublinissa on helvetillistä. Lapset käyttäytyvät kuin pikkupirut ja sää on huono. Shoppailu ei ole niin kivaa kuin muistin.
Kun keskiviikko koittaa, olen pakannut kaiken valmiiksi ja odotan malttamattomana, että mies tulee kotiin. Lastaamme auton ja lähdemme ajamaan. Lapset katselevat dvd:tä ja vauva nukkuu. Pysähdymme syömään matkalla ja jatkamme ajoa. Ilta hämärtyy ja vettä tihuuttaa koko ajan. Vauva kyllästyy istumaan autossa ja alkaa huutaa. Huutoa jatkuu noin sata kilometriä ennen kuin hän nukahtaa.
Olen juuri kysymässä mieheltäni iirin kielioppisääntöjä, kun auto alkaa liukua. Auto ajautuu vastaantulevien kaistalle ja mies huutaa jotakin. Hän kääntää rattia ja auto alkaa pyöriä. Elämä ei vilahda silmieni edessä, mutta ajattelen ”Tässäkö tämä oli? Kuolenkohan nyt?”
Lapset huutavat takana ja törmäämme johonkin kerran kaksi ehkä kolme kertaa. Ensimmäisen pyörähdyksen jälkeen laitan kädet kattoon ja yritän estää itseäni heittelehtimästä. Joka pyörähdyksen jälkeen ajattelen, että olen vielä elossa.
Kun auto vihdoin pysähtyy, istun paikallani ja olen kuin jonkinlaisessa tyhjiössä. Havahdun siihen, kun mies huutaa, ettei saa ovea auki. Hyppään ulos autosta ja syöksyn takaovelle. Vauvan tuoli on lentänyt eteenpäin ja vauva roikkuu turvavöissä ja huutaa. Alan repiä tuolia pois ja mies kiipeää ikkunan kautta ulos.
Näyttää siltä, että olemme kaikki elossa ja vahingoittumattomia. Tytön silmään on osunut lasi, mutta haava näyttää olevan vain luomessa. Viereisen talon omistajat tulevat ulos ja pyytävät meitä sisälle.
Mies soittaa itse meille ambulanssin, ja me menemme taloon. Olohuoneessa televisio huutaa, enkä mitenkään voi viedä hysteerisiä lapsia tilaan, missä on minkäänlaisia ärsykkeitä. Onneksi talon isäntä ymmärtää asian, ja sulkee television.
Istumme sohvalle odottamaan ambulanssia. Kun ambulanssi tulee, katson autoamme. Sen takaikkuna on kokonaan poissa ja oikea puoli on rutussa. Se on nätisti tien vieressä, aivan kuin joku olisi parkkeerannut sen sinne. Sairaalassa lapset tutkitaan ylimalkaisesti ja näyttää siltä, että he ovat selvinneet naarmuilla ja mustelmilla. Minussa ei ole naarmuakaan. Niskani ovat kipeät, mutta se ilmeisesti kuuluu asiaan. En voi uskoa, että olemme kaikki selvinneet kolarista elossa. Menemme kotiin, enkä nuku kunnolla kahteen päivään.
Voi kauhea, mikä matka! Helpotuksesta huokaan täällä, että olette kaikki kunnossa. Toisinkin olisi voinut käydä. Joskus taitaa olla parempi olla ajattelmatta liikaa ja olla vaan kiitollinen, että selvisitte. Romu auto on auto vaan ja mustelmat ja naarmut häviävät ajan mittaan.
VastaaPoistaKahdesta kolarista selvinneenä (toisessa oli sekunneista kiinni, että emme kaikki kuolleet - toisen auton kuski nukkui rattiin ja päätyi kaistallemme)sanon, että minulta heitti koko elämä kuperkeikkaa. Yhtäkkiä osasin iloita aivan pienistäkin asioista, jopa poikein riitelystä!!! Suojelusenkeli taisi istua sillä matkalla takapenkillä kanssamme. Poliisi tuli jälkeen päin sanomaan, että tajuatatteko kuinka lähellä koko perheen menehtyminen oli?
Ei ihme, että et pystynyt nukkumaan. Minulle alkujärkytysen jälkeen iski pohjaton väsymys, ja kolari tuli usein uniin. Iso halaus teille kaikille täältä etelästä.
Ihmettelin otsikkoa, ajattelin golf-peliä, nyt vasta tajuan että se oli automerkki...luojan kiitos selvisitte vahingoittumatta! Toivottavasti ei tullut edes "whiplashia" (en tiedä mitä se on suomeksi), se on pitkäaikainen vaiva. Uskomaton säkä. Joskus elämä tosiaan pysähtyy ja alkaa ajatella kaikea uudestaan. Nykyinen mieheni väittää että hänellä on kolarikiintiö jo täynnä, hän selvisi ensimmäisen vaimonsa kanssa nokkakolarista vain katkenneilla luilla, vaikka molemmilla ovat kyllä vanhemmiten vaivat palautuneet. Hän ei vieläkään kestä katsella tv:n ajoturvallisuusmainoksia, joissa näytetään hidastettuna kolari!
VastaaPoistaVoimia palautumiseen ja siihen, että pääsette tapahtuneen yli. Ekstra halauksia lapsille!
Kiitos teille molemmille halauksista! Näyttää, että selvisimme kaikki lähes ehjin nahoin. Miehen täytyy käydä kuvauttamassa selkä, koska se alkoi oireilla muutaman päivän kuluttua. Toivotaan, että sekin menee ohi. Todellakin uskomaton onni, ettei mitään käynyt. Ei uskalla toivoa lottovoittoa tällä viikolla...
VastaaPoista