Tämä viikonloppu on täälläpäin maailmaa vuoden kiireisin, sillä Louisburghissa on irlantilaisen musiikin ”festivaali”. Ihmisiä pukkaa meidän pieneen kyläämme bussilasteittain, ja hetken tuntuu, kuin olisi isommassakin paikassa.
Minä päätän juhlan kunniaksi siivota talon, jos vaikka joku piipahtaa kylään, mutta se ei käykään ihan hetkessä. Imuri on niin huono, että voisin vannoa, että 1800-luvulla on ollut parempia imureita. Imuroin mattoa niin kauan, että sillä sähkönkulutuksella voisi etiopialainen kylä elää kokonaisen vuoden. Ajan riisinjyvän yli kahdeksan kertaa, ennen kuin se suostuu menemään imuriin.
Kiroan vuokranantajan alimpaan helvettiin ja muistelen haikeasti Dublinissa olevaa tuliterää imuria. Olin nimittäin jokunen aika sitten samassa tilanteessa siellä. Kun kerran olin kontannut läpi talon putken kanssa, (suutinta ei voinut enää pitää, kun imuri ei sen kanssa imenyt mitään) päätin että imurointi loppuu siihen paikkaan, enkä aio edes katsoa imurin suuntaan, ennen kuin taloon ilmestyy uusi imuri. Kuuden viikon kuluttua pölykoirat näyttivät siltä, kuin niille olisi syötetty hormoneja, ja kas kummaa, mies ehdotti uuden imurin hankkimista.
Ehkäpä voimme tuoda imurin Dublinista tänne, jos mies menee sinne käymään. Ilman imuria eläminen ei ole vaihtoehto täällä, koska kaikki kävelevät kengillä sisällä. En ole vieläkään tottunut siihen, enkä varmaan totu. Miettikää nyt, kun asuimme Dublinissa, kaikki kadut olivat täynnä koiranpaskaa. Sitten ihmiset kävelevät niillä koiranpaskakengillään sisälle taloon ja nostavat jalat sohvalle. Vauva möyrii lattialla ja kuten kaikki vauvojen omistajat tietävät, vauvan treenaaminen syömään vain puruleluja on melko haastavaa. Voi oksennus.
Talo on nyt kuitenkin siivottu, ja meillä saattaa olla huomenna mahdollisuus päästä miehen kanssa kahdestaan ulos. Miehen siskon mies tarjoutui lastenvahdiksi muutamaksi tunniksi.
Päivällä aiomme mennä lasten kanssa kuuntelemaan paria konserttia ja jos uskallan, osallistun ”workshoppiin”, jossa opetetaan sean nós -laulua. Sean nós on perinteinen irlantilainen laulutyyli, joka on jotakin laulamisen ja tarinankerronnan väliltä. Todella perinteisessä sessiossa laulaja istuu ja laulaa ilman säestystä yleensä iirin kielellä. Minä toivon, että tämä workshop ei kuitenkaan ole ihan noin perinteisestä päästä. Nykyisin sean nós -sessioista saatetaan puhua myös silloin, kun laulaja laulaa perinteisiä irlantilaisia lauluja irkkumusiikin säestyksellä. Mutta katsotaan. Jos laulu on iiriksi, niin taidan jättää workshopin väliin ja mennä pubiin kuuntelemaan jotakin ekaluokkalaista, joka soittaa tinapilliä paremmin kuin minä laulan ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti