Postman Pat ja ikävä asiakas

26. toukokuuta 2012

Viime viikko oli yhtä hulinaa, sillä perheeni oli täällä kyläilemässä. Kun samaan taloon pakkautuu seitsemän aikuista ja viisi lasta, on meno aikamoista. Aina jonkun takapuoli tarvitsee pyyhkimistä tai suu ruokaa (tai juomaa). Onneksi talo on iso, joten kaikille riitti oma huone.  Perheen tulo sattui hyvään aikaan, sillä nyt meillä ei ollut aikaa miettiä viime viikon kolaria koko ajan.

Mies yrittää epätoivoisesti etsiä meille jonkin sortin kotteroa, sillä ilman autoa eläminen täällä keskellä ei-mitään ei ole vaihtoehto. Onhan meillä yhä miehen leikkiauto, Porsche, mutta kyllä kamelin on helpompi päästä neulansilmän läpi kuin tämän porukan mahtua autoon. Voisihan vauvan tietysti laittaa takakonttiin…ai niin, ei voikaan, sillä Porschessa on vain etukontti ja sinnekin mahtuu vain golfmaila. Yksikössä.

Oli ihanaa, kun perhe oli kyläilemässä, pääsin vihdoin kävelylle jonkun kanssa. Normaalisti joudun kävelemään yksikseni, kun lasten kanssa ei kovin pitkiä reissuja voi tehdä tai sitten jommankumman on aina jäätävä kotiin vahtimaan heitä. Kävely täällä maaseudulla on tosin hiukan hankalampaa kuin voisi olettaa. Tiet ovat kapeita ja autot ajavat lujaa. Meidän pienellä kissapolulla nopeusrajoitus on 80 km tunnissa! Suomessa siinä saisi todennäköisesti ajaa vain mönkijällä.

Toinenkin asia rajoittaa kävelyä, nimittäin jokamiehen oikeuksien puuttuminen. Suomessahan kävely on helppoa, kun muiden mailla saa kävellä, miten sattuu. Täällä lampaanomistaja saattaa vetäistä herneen nenään, jos oikaiset heidän peltonsa poikki. Lammashan on herkkä laumaeläin ja yksi elikko saattaa hermostuksissaan villitä muut pikajuoksuun yli aitojen. Enemmän kuin lammasten hyvinvointi, minua kuitenkin hermostuttaa omani. En uskalla oikaista peltojen poikki, koska siellä voi olla vihainen ihmissonni.

Meidän taloltamme pääsee näppärästi läpi metsän rannalle. Ongelma on vain se, että polulle päästäksemme, meidän on mentävä erään portin läpi ja kuljettava pieni pätkä jonkun maita pitkin. Eilen polun omistaja oli hermostunut oikopolun käyttöön ja vetäissyt porttia pitelevän narun niin tiukalle, että mieskään ei meinannut saada sitä auki. Minun on pakko tunnustaa, että saatoin olla syyllinen tähän mielenilmaisuun. Kun aiemmin päivällä käytin porttia, oli se niin ruosteessa, että se putosi kokonaan pois jengoiltaan. Siellä minä sitten taiteilin rautaportti sylissä ja yritin raahata sitä paikoilleen ja sitoa narun samalla tavalla kuin ennen. Olisi tietysti pitänyt kiivetä sen ylitse niin kuin aiemminkin, eikä ryhtyä aukomaan sitä, mutta en millään pystynyt, kun olin niin kiireinen olemaan täydellinen äiti. Käsissäni oli uunituore piirakka, piparilaatikko, salaattia, viiniä ja mehua, pussillinen rantaleluja, viltti ja vauvan kamat. Hei, tuliko teillekin ihan Viisikko-olo!? Luettelenko vielä lisää ruokia, joita söimme piknikillä? Joka tapauksessa, epäilen, että olen lammasfarmarin epäsuosiossa. Jos asia tulee puheeksi, syytän saksalaisia turisteja, joiden näin käyttävän samaa oikopolkua.

Viikko ei ole ollut hyvä sosiaalisten suhteiden kannalta, sillä olen myös postimiehen epäsuosiossa. Menin hölmö kysymään häneltä, tietääkö hän missä meidän postimme mahtaa olla. Pääosa postistamme menee Suomessa siskolle ja Dublinissa omalle talollemme, mutta nyt tiesin että perheeni oli lähettänyt pari nimpparikorttia pojallemme tänne.

Mutta postin kulku ja Herran tiet ovat Irlannissa yhtä mystisiä. Joku järjen riemuvoitto on joskus perunaruton aikakaudella päättänyt, että Irlannissa ei käytetä postinumeroita. Posti menee siis perille tyyliin: Mikko Mallikas, Mallitie 6, Mallila.

Kun tiellämme asuu vain kolme ihmistä meidän lisäksemme, oletin että postin ei liene vaikea päätellä kenelle ihmeelliset Suomesta tulleet kortit ovat menossa. Luulin väärin. Postimies kiivastui heti, kun kyselin korttien perään ja alkoi huutaa, ettei voi tietää, ketä missäkin asuu ja olemmeko ilmoittaneet postikonttoriin, että asumme juuri tässä talossa. Eikä hänen hommansa muutenkaan ole selvittää tyhmille ulkomaalaisille, miten posti toimii, vaan minun tulisi mennä postiasemalle kyselemään hölmöjä.

Emme tietenkään ole virallisesti siirtäneet postiamme tänne, koska tiedän kokemuksesta, että se olisi varmin tapa saada kaikki normaali posti häviämään lopullisesti. Dublinin taloomme tulee yhä postia kolmelta edelliseltä asukilta. Yksi heistä on kuollut 15 vuotta sitten. Toinen on miehen edellinen tyttöystävä, joka ei koskaan edes ehtinyt asua talossa. Kolmatta kumpikaan meistä ei tiedä. Ehkä kuolleen ihmisen siskonpoika. Tai talossa vieraillut putkimies. Ensimmäiset viisi vuotta kirjoitin posteihin kissankokoisilla kirjaimilla WRONG ADDRESS ja lähetin ne takaisin. Nyt en enää viitsi vaivautua. Tietysti taivaaseen on hiukan kehnompaa saada postia kulkemaan joka tapauksessa. Hyvä idea muuten, seuraavaksi kirjoitan osoitteen tilalle HEAVEN. Vai pitäisiköhän siinä olla Heaven/Hell?

Kyllä tuli ikävä Suomen tehokasta postilaitosta. Suomessahan postin voi siirtää kätevästi minne vain yhdellä puhelinsoitolla tai netin kautta. (Kyllä kiitos, postilaitos voi tämän mainoksen vuoksi antaa minulle anteeksi viime postinsiirrosta syntyneen laskun.)

Ja vertailun vuoksi, mies ei ole Suomessa missään postirekisterissä, mutta hienosti posti tulee hänelle Suomen taloomme. Ja jotenkin veikkaan, että pääkaupunkiseudun postimiehillä on muutama talo enemmän jakelualueessaan kuin Louisburghin postinkantajalla.

Postimiesepisodin jälkeen päätin, että loppuviikosta en puhu enää kenellekään perheen ulkopuolelta tulevalle mitään. Päätös on varsin helppo toteuttaa, kun meillä ei ole autoa, ja naapuritkin häipyivät Espanjaan aurinkolomalle. Kun nyt vain naapurin lehmänomistaja pysyy poissa.

Nää on mun maita. Vieraat kiertäkööt valtatien kautta.