16. kesäkuuta 2012
Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt. Meillä on enää pari viikkoa jäljellä täällä Irlannissa ja sitten menemme takaisin Suomeen. Teini-ikäinen kun olen, menen kesätöihin heinä- ja elokuuksi. Siihen sitten loppuukin tulevaisuudensuunnittelu. Olemme miehen kanssa pattitilanteessa. Minä haluan asua Suomessa ja ehkäpä ostaa loma-asunnon täältä. Mies haluaa asua täällä ja pitää Suomen talon loma-asuntona.
Loma-asuntoasiakin on täysin hypoteettinen, koska ei meillä ole varaa ostaa täältä sellaista loma-asuntoa, jonka minä haluaisin. Koska sää on täysin sietämätön Irlannissa, on talon oltava niin mukava, ettei minun tarvitse hytistä nurkassa minkään kuumavesipullon ja sähköisen huovan kanssa. Ja ainakaan näkyvää hometta ei saa olla.
Minusta täällä on ollut ihanaa, mutta en ole ollenkaan varma jaksaisinko sadetta vuodesta toiseen tai sitä, ettei täällä ole neljää vuodenaikaa. Enkä halua elää kaukana perheestäni tai ystävistäni. Tai kunnon leivästä. Tai pullasta. Eilen kaipasin niin kunnon voisilmäpullaa, että leivoin sitä kuivahiivasta, ja söin kahdeksan pullaa peräkkäin.
Mutta suurin ongelma on se, että minulla ei ole täällä mitään tekemistä, minulla ei ole töitä. En koskaan voi tehdä oman alani töitä täällä. Ja kun tänään huusin lapsille, että he ovat ääliöitä, (eivät muistaneet tarharyhmiensä nimiä) oli aika lailla selvää, että nyt minun kannattaa ottaa heistä breikki ja mennä töihin.
Minusta leikkiminen on sietämätöntä ja inhoan sitä, että koko päivä menee pyykkien, tiskien ja muiden toisarvoisten asioiden kanssa nuhjatessa.
Näen jo sieluni silmin, kuinka parin vuoden päästä hiippailisin ympäriinsä jonkin sortin halattiin pukeutuneena (pullien syönti), tukka räjähtäneenä ja viljelisin komeron nurkassa hasista. Hankkisin pari koiraa ja parikymmentä kissaa ja kun joku tulisi käymään, tiirailisin heitä epäluuloisesti oven raosta ”Whadyawant?”
Tai sitten hurahtaisin hevosiin, ja sitten minusta vasta tulisikin omituinen. Kaikkihan sen tietävät, että hevosihmiset ovat omalaatuisia. Hevosnaapuri on täysin kykenemätön käymään keskustelua, joka ei sisällä sanaa ”hevonen”.
Ajattelimme miehen kanssa ottaa huikan kossua joka kerta, kun naapuri sanoo sanan ”hevonen”. Mutta minä päätin luovuttaa jo ennen pelin alkua, koska ensimmäisessä lauseessa sana tuli kaksi kertaa, ja olen nykyisin tuiterissa jo parista siideristä. Mies taas on aktiivisesti treenannut skinny bitchien (vodka&sooda) kanssa. Ja tuollaisesta yhdistelmästä seuraa vain ikävyyksiä, riita tai neljäs lapsi.
En ole koko aikana suonut montakaan ajatusta Suomen talolle, mutta tällä viikolla se on käynyt mielessäni pari kertaa. Se, että talo ylipäätään on pystyssä, on perheeni ansiota. Viimeksi kuulin uutisia talosta, kun isä soitti koko etupihan kokoisen montun reunalta ja kiroili. Yhteys alkoi nopeasti pätkiä ja minun oli suljettava puhelin.
Joku saattaa muistaa, että viikkoa ennen kuin lähdimme, pihalla oleva sadevesipumppu kosahti.
Sen korjaus ei tietenkään ollut mikään simppeli juttu ja kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni. Asian monimutkaisuudesta kertoo se, että isä (toiselta nimeltään Mr. Minuuttiaikataulu) oli ottanut vapaapäivän töistä hoitaakseen asiaa. Sellainen ihme on viimeksi tapahtunut vuonna…tai oikeastaan, en kyllä muista isän ottaneen vapaapäivää ikinä. Ei edes silloin, kun minä ja sisarukseni synnyimme. Muistelen äidin kertoneen tarinaa, että isä oli jollain katolla, kun veljeni syntyi. En tiedä, missä kellarissa hän oli silloin, kun minä synnyin, mutta ei ainakaan sairaalassa, koska enoni vei minut kotiin.
Siskoni on käynyt talolla ajamassa ruohon, ja naapuri on pitänyt silmässä postilaatikkoa mainosten varalta.
Näyttää siltä, että matkalaukussa on syytä olla pari viskipulloa erinäisiin suuntiin. Ja ehkä yksi ylimääräinen miehelle, joka vahtii lapsia heinäkuun.
 |
| Jokin tällainen Kylemore Abbey -tyylinen loma-asunto voisi olla sopiva meille. |
Tuossapa sitä on mietittävää, että missä asutte. Minä kyllä kääntyisin Suomen puolelle, koska täällä nyt on tämä tilanne mikä on.
VastaaPoistaLöysin eilen tämän blogin ja luin lävitse samantien. Sinulla on sana hallussa ja osaat asennoitua hyvin tuohon ei aina niin toimivaan irlantilaiseen eloon. Toivottavasti löydätte jonkin sortin kompromissin mitä seuraavaksi teette. Itsellä sydän vetää jonnekin, en edes tiedä minne. Useampi vuosi tuli viettettyä brittilässä, sitten tuli mies ja lapsiakin liuta. Suomessa on kiva asua, mutta tietyin väliajoin kaipuu jonnekin valtaa mielen. Saapi nähdä. Kaikkea hyvää teidän perheellenne.
VastaaPoistaPs. onko sinulla aiempaa blogia?
"Sää on täysin sietämätön Irlannissa" - tähän voin yhtyä täysin. Ei tähän vaan totu edes 30 vuodessa. Pohjolaan on mentävä aurinkolomalle joka kesä! Pelkästään KUIVA tekisi hyvää tällä hetkellä, auringosta puhumattakaan.
VastaaPoistaVaikea tilanne teillä, vaikka nauratti lukiessa. Tämä tulee lähes jokaisella vastaan, kun menee ulkomaalaisen kanssa yhteen: kumman maassa asutaan? Alkuun tuntuu että on vaihtoehtoja, matkustetaan puoleen ja toiseen, sitten tajuaa että kielimuuri on juuri sitä, etenkin suomea osaamattomalle puolisolle. Sitten syntyy lapsia ja pitää tosissaan päättää, missä maassa lapset kasvavat ja alkavat käydä koulua -Irlannissa lapset alkavat koulun jo 4-5 vuotiaana. Minä luovutin aikoinani kun tajusin että mies ei tule koskaan saamaan töitä Suomesta - nyt kadun sitä. Lapsille ei syntynyt sidettä Suomeen (tosin se on nykyään helpompaa kun on halpalennot ja skypet ja netti), en jaksanut opettaa suomea, ja he ovat nyt täysin irlantilaisia. Minulla vain on jatkuva koti-ikävä, vaikka olen uudessa onnellisessa liitossa ja kaikki on päällisin puolin hyvin, on oma asunto ja vakityö. Perhettä ja vanhoja ystäviä ei korvaa mikään - kaikille ne eivät tietysti ole tärkeitä, minulle ovat. Kaipaan myös suunnattomasti yhteyttä omaan kulttuuriini ja kieleeni, olen täällä aina muukalainen. Ulkomaalaisen on myös aina tehtävä kaksinverroin työtä uran ja työpaikkojen eteen - varsinkin kun on pitkä lama kuin nyt. Suomessa sinulla on paremmat mahikset mihin tahansa.
Irlannissa ei muuten yhtään ihmeteltäisi, jos asettuisitte Suomeen- Mammy on niin tärkeä irkkunaisille, totta kai lasten pitää olla lähellä mummoaan ja tyttären äitiään!
Toivottavasti löydätte kompromissin - loma-asuntoja voi myös vuokrata! Kumman koti-ikävä voittaa loppujen lopuksi? Siinäpä se. Onhan Suomessakin irlantilaisia ja muita englantia puhuvia, niistä miehesi saattaa löytää hengenheimolaisia. Lykkyä tykö!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitos kaikille kommenteista, ja erityiskiitos kehuista! Todella mielenkiintoista lukea näitä muiden irkkuihmisten tuntoja myös.
VastaaPoistaMollylle: Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut blogia, tämä on ensimmäinen yritelmäni, joten on valtavan hienoa saada kannustusta! Olin varma, ettei tätä blogia löydä kukaan.
Vihreatniityt: Meillä on siitä mielenkiintoinen tilanne, että rahallisesti meidän kannattaisi ehdottomasti asua Irlannissa. Kuten Silhouette mainitsikin, töiden saaminen on todella vaikeaa ulkomaalaiselle Suomessa. Ja sitten se raha... miehen on vaikea ymmärtää, miksi hän tekisi samaa työtä kolme neljä kertaa pienemmällä palkalla Suomessa.
Minä olen sitkeästi puhunut lapsille suomea ihan alusta asti, joten he ovat kaksikielisiä. Se kyllä tarkoittaa sitä, että täytyy olla aika nopea vaihtamaan kieltä. Puhun lapsille myös miehen läsnäollessa useimmiten suomea, sitten käännyn ja puhun miehelle englantia.
Kompromissimaa on täysin poissuljettu vaihtoehto. En missään nimessä halua maahan, jossa meillä ei olisi minkäänlaisia tukiverkkoja mihinkään suuntaan. Sitäpaitsi, se olisi varmin tapa tehdä lapsista täysin juurettomia.
Ah niin, hyvää juhannusta kaikille!
Mä voin ratkaista teidän puolesta tämän pulman. Tulette asumaan Suomeen! Asiathan tuppaavat aina loppujen lopuksi sutviintuvan, kunhan vaan päätös tehdään. Onneksi kohta nähdään ja täytyy alkaa vakuuttelu miehellesi Suomen hyvistä puolista. :)
VastaaPoista