...sen eestään löytää

Kaikki alkaa lauantaina hyvin, lapset menevät nukkumaan kiltisti, mukaan lukien vauva, joka nukahtaa hymy huulilla. Näyttää siltä, että ulosmenomme yhdessä miehen kanssa vihdoin onnistuu. Minä sudin itseni valmiiksi ja appiukko ajaa minut hotellille, johon syntymäpäiväsankarin on määrä tulla vastaanottamaan yllätystä.

Mies on sankarin kanssa pubissa, ja sanoo, ettei hänellä ole hajuakaan yllätyksestä. Olen vannottanut miehelleni, että hän ei saa jättää minua hetkeksikään yksin, mutta kun saavun hotellille, miestä ei tietenkään näy missään. Istun baariin odottamaan ja kadun, että laitoin päälle lyhyen hameen. Tekstaan miehelleni, että ellei hän raahaa takapuoltaan paikalle viiden minuutin sisällä, rouva löytyy kotoa. Tai siis miehen vanhempien kotoa. Tai jonkun turistin kotoa.

Kuuliaisesti mies saapuu paikalle ja menemme kokoushuoneeseen odottamaan synttärisankarin saapumista. Huoneessa on Mrs. You-pissed-me-off-a-century-ago ja näen heti, että irlantilaisnaisen muisti on kuin norsun. Mitään ei koskaan unohdeta. Päätän sopivan tilaisuuden tullen palata asiaan, ja yrittää nöyristellä itselleni anteeksiannon. Mutta…minä en ole kovin hyvä nöyristelijä. Kun tilaisuus tulee, minä niin sanotusti ryssin sen.

Sanon Mrs:lle, että olen pahoillani siitä, mitä tapahtui kolmesataa vuotta sitten ja toivon, ettei hän kanna enää kaunaa asiasta. Tähän asti hyvä, ja sitten teen virheen. Sanon, että minun on vaikea ymmärtää saati sitten antaa anteeksi miehen ystävälle Desille, että hänen piti ylipäätään sanoa mitään, kun hän näki, millaisessa kunnossa olin.

VÄÄRIN! Mrs. aloittaa välittömästi hyökkäyksen, Des on hänen hyvä ystävänsä hän ei tehnyt mitään väärää jos en voi olla Desin ystävä en voi olla hänen ystävänsä ja muutenkin miksi mieheni ei koskaan tule heille kylään olen selvästikin muuttanut häntä ja kääntänyt hänet heitä vastaan ja miksi emme ole tuoneet lapsiamme heille kylään ja asia on sovittu jos tulemme heille kylään.

Mrs. on selvästikin odottanut tilaisuutta päästää höyryjä, mutta minä en osannut odottaa purkausta, peräännyn ja menen vessaan itkemään. Päätän, että lähden juhlista samoin tein. Helpommin sanottu, kuin tehty. Kun odotan ulkona takkiani, sinne pukkaa naisen ystäviä ”selvittämään” tilannetta. Ah, niin yläastetta, niin yläastetta. Lähden heti, kun saan karistettua selvittäjät kannoiltani. Mitä tästä opimme? Olisi pitänyt pitää suu kiinni, eikä yrittää lainkaan. Tai lähteä jo baarista turistin matkaan.

Mitä tulee lapsiin, he käyttäytyivät kuin pienet enkelit. Nukkuivat koko yön päästämättä hiiskaustakaan.

Maanantaina mies hakee meille vihdoin uuden (vanhan) auton. Valitettavasti meillä on jonkin sortin paha karma ikkunoiden suhteen, sillä kun mies ajaa auton kotiin, putoaa kuljettajan puoleinen ikkuna oven sisään.

Tämähän ei ole mitään uutta, sillä mies irrotti Porschen oven kuukausi sitten samasta syystä. Auto kuitenkin kulkee, ja minä olen vihdoin rohkaistunut ajamaan. Ajan kuin puolisokea eläkeläismummo, liian pienellä vaihteella, liian hiljaa ja nenä ikkunassa. Kun mies oli eilen kyydissä, hän ehdotti, että voisin vaikka vaihteeksi kokeilla, millaista olisi ajaa kolmosvaihteella, ennen kuin moottori leikkaa kiinni. Ei sitä tiedä, ehkä huomenna kokeilenkin.

Varokaa lehmät! Watch your backs!