Elefantti irlantilaisten nurkassa

Olimme viikonloppuna lasten serkun First communion eli Ensimmäinen ehtoollinen -juhlassa Corkissa. Jos juhlaa katselee ulkoapäin, näyttää siltä, että käynnissä on massiivinen alaikäisten naittamisjuhla. Lapset pukeutuvat pieneksi morsiuspariksi, tytöillä on täyskostyymi huntua ja tiaraa myöten ja pojilla puku.  Irlannin ökyvuosina kirkkoon saavuttiin limusiinilla ja muuta hölynpölyä, mutta nyt minusta näyttää, että ollaan menossa kierrätyksen suuntaan. Kukaan ei saavu limusiinilla ja monilla naisilla on päällään mummon vanhasta sohvasta tehty mekko.

Juhlan aamuna minä huomaan, että hotellin suihkusta ei tule kuumaa vettä ja sheiveri on jäänyt kotiin. Seuraa jalan polkemista ja lapsellista mölinää. Kiukkuni hälvenee, kun mies kertoo, että hänellä on partaterä meikki… tarkoitan toilettilaukussaan. Ei vartta tietenkään, mutta hätä ei lue lakia.

Sheiverierehdykseni on ymmärrettävä. En ole nähnyt vartaloni alaosaa yli kuukauteen. Kun lähden ulos, minulla voi olla ostoslista liimautuneena takapuoleeni, koska talossamme ei ole yhtään kokovartalopeiliä. Viime viikolla kaupassa huomasin, että toinen lahkeeni oli saapikkaan sisällä ja toinen ulkona. Tavallaan peilittömyys on kätevää, koska nyt voin kuvitella itselleni kiinteän ja pyöreän takapuolen. Kyllä se onkin kaunis. Puolipeilien suosiminen näyttää olevan tavallista muissakin irlantilaistalouksissa, koska monet irlantilaisnaiset näyttävät siltä kuin olisivat pukeutuneet pimeässä.

Juhlissa juttelen naisten kanssa ja joku kysyy miehen veljen vaimolta, aikovatko he hankkia lisää lapsia. Vaimo vastaa, että ei, koska hän ei enää iän vuoksi uskalla. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta nyt ollaan asian ytimessä. Viime kuukaudet Irlannin mediaa on hallinnut yksi ja sama aihe: abortti. Abortista tuli uutinen, kun intialaisnainen kuoli verenmyrkytyksen Irlannissa, koska hänelle ei tehty aborttia tarpeeksi ajoissa. Irlannissahan abortti on kielletty lähestulkoon kaikissa olosuhteissa. Naisen etu jää lähes aina syntymättömän lapsen edun taakse. Kymmenettuhannet irlantilaisnaiset matkustavat britteihin joka vuosi teettämään abortin.

Viime vuonna muutamat rohkeat naiset ajoivat kampanjaa, joka yritti saada lakiin muutoksen, joka sallisi abortin, jos syntymättömällä lapsella on sairaus, jonka vuoksi lapsi ei koskaan selviäisi elossa kohdun ulkopuolella. Naisten tarinat olivat järkyttäviä. Heidän oli pakko kantaa lasta kohdussaan yhdeksän kuukautta ja synnyttää lapsi kuolemaan muutaman minuutin tai tunnin kuluttua. Lakimuutosta ei tullut.

Aihe on niin tulenarka, että minä en koskaan ota aihetta esille kenenkään kanssa, en edes sukulaisten, koska en halua riidellä. Minusta laki on epäinhimillinen, keskiaikainen, ja naista sortava.

Minulla on myös toinen syy vaikenemiseen. Jos joku sukulainen paljastuisi fanaattiseksi abortin vastustajaksi, ja niitä on paljon Irlannissa, en voisi enää katsoa heitä samoin silmin. Tässä tapauksessa on parempi, että en tiedä.

Hulluinta nyt käytävässä aborttikeskustelussa on se, että kaiken pedofiliasekoilun jälkeen, kirkko yrittää yhä sekaantua asiaan. Kirkonmiehet uhkailevat poliitikkoja helvetin tulella, jos aborttilaki menee läpi. On vaikea käsittää, miten järjestelmällistä pedofiliarinkiä ylläpitänyt järjestö katsoo olevansa oikeutettu antamaan neuvoja missään asiassa, mikä vähänkään liittyy lapsiin. Tai naisiin. Tai ylipäätään normaaliin elämään.

Olen huomannut, että abortinvastustajat iskevät aina naisia vanhalla kunnon äitikortilla. Miten voit suosia aborttia, kun olet itse äiti?! Juuri siksi, sanon minä. Äitiys on valtava, mieletön kokemus, joka koskettaa ja muuttaa naista niin henkisesti kuin fyysisesti. Vaikka lapsi olisi toivottu, tuo raskaus ja äitiys mukanaan asioita, joika on vaikeita käsitellä ja hyväksyä. Lapsen kasvatus on elämänmittainen tehtävä. On vääryys, jos joku pakotetaan kokemaan näitä tunteita vasten tahtoaan.

Nukkevauva saa kasteen meressä.