Melankolia iskee kesken festivaalin

Pikkukaupunkimme leikkii jälleen isoa muutaman päivän verran, kun irlantilaisen musiikin Feile chois cuain -festivaali saapuu kaupunkiin.

Kuten viime vuonnakin osallistun laulutunneille, aiheena irlantilaiset perinteiset balladit. Mutta jaksaakseen irlantilaisia perinteisiä balladeja, täytyy olla tietynlaisella tuulella, ja minä en ole sellaisella. Tulen paikalle myöhässä, koska olemme mieheni kanssa valvoneet kolmeen yöllä ja juoneet liikaa viiniä. Ei rottien vuoksi, vaan ihan silkasta turhautumisesta, kun emme päässeet yhdessä festivaaleille. ”Nukke” on nyt siinä iässä, että häntä ei voi jättää kenelle tahansa, ja koska äitini ei ole täällä, on jommankumman meistä oltava paikalla.

Mutta takaisin laulutuntiin. Kuten viime vuonnakin, laulut on kaivettu esiin buurisodassa kuolleiden sotilaiden jäämistöistä tai ne on sattumalta löydetty kuparipannusta arkeologisten kaivausten yhteydessä. Yhden laulun sanoja esitelmöijä on metsästänyt kolmekymmentä vuotta. Tunti etenee niin, että esitelmöijäukkeli kertoo laulun historiaa. Sitten hän jakaa meille laulujen sanat ja laulaa viisun vanhalle kasettinauhurille. Sitten meidän on tarkoitus laulaa viisu perässä. Sitten siirrytään seuraavaan lauluun.

Laulutunti järjestetään koulussa, ja luokassa on niin kylmä, että vaikka olen takki päällä, hampaani alkavat kalista jo tuntia ennen lounasta. Mieleni alkaa harhailla, ja mietin erästä tapausta pari päivää sitten. Mieheni tapasi entisen koulukaverinsa tiellä, ja he juttelivat niitä näitä. Kuulin keskustelusta vain pätkän, koulukaveri sanoi: ”Vieläkin, kun joku tulee seisomaan liian lähelle taakseni, jos esimerkiksi olen pankkiautomaatilla, kroppani jäykistyy ja tunnen oloni epämukavaksi.”

Suomalaisena päättelin tietysti, että kyse on siitä, että hänet on ryöstetty. Olin väärässä. Mieheni kertoi, että koulukaveri puhui kouluajoista, siitä millaista oli käydä koulua Irlannissa 70-luvulla. Koskaan ei tiennyt, kuka sai turpaan opettajalta. Mieheni kertoi, että jos opettaja otti kellon pois vasemmasta kädestä, silloin tiesi, että isku tulisi sille puolelle riviä.

Kun lounas tulee, juoksen siihen ainoaan pubiin, missä tiedän olevan takan, ja tilaan itselleni terästetyn kahvin.

Perheeni tulee lounastamaan kanssani pubiin. Halaan miestäni ja sanon, että olen pahoillani. Hän katsoo minua hämmästyneenä. Sanon, että olen pahoillani, että hänen on täytynyt käydä irlantilaista koulua, kun minä olen saanut iloisena piirrellä leppäkerttuja Suomessa. En voi ikinä ymmärtää, millaista on ollut elää jokapäiväisen väkivallan uhan alla. Ei ole vaikeaa nähdä, miksi perinteinen irlantilainen musiikki on pelkkää tiivistynyttä melankoliaa.

Feili Chois Cuain -festivaaleilla kaikki kynnelle kykenevät voivat olla muusikkoja muutaman päivän ajan.