Takaisin Suomeen

Kolme kuukautta tuulien armoilla on ohitse. Kun herään lähtöpäivän aamuna, sankka sumu peittää koko laakson. En näe merta, en Croagh Patrick -vuorta, en lampaita, en mitään. Silmä kantaa vain portille asti.

Nousen junaan, ja katson kuinka maisema vaihtuu pellosta kaupunkiin. Näen isoiksi kasvaneet vasikat, loputtomat vihreät pellot. Juna ajaa ohi Irlannin mustalaisten, travelleiden, asuinalueen, ja matkailuvaunujen seassa käyskentelee hevosia ja lapsia. Ohi vanhojen raunioiden, ohi väkkyräisten puiden. Kun juna pysähtyy, sisään leijailee poltetun turpeen haju. Se ei ole minun tuoksuni. Minun tuoksuni on poltetun puun tuoksu.

Tuntien päästä maisemaan alkaa tulla tyhjiä toimistotiloja, for sale -kylttejä ja tuttuja sotkuisia takapihoja. Talot ovat niin kiinni toisissaan että näyttää, kuin ne lämmittelisivät sateessa. Olen Dublinissa.

 

Siirryn lentokenttäbussiin, ja ihmisten paljous saa minut hakeutumaan perälle. Kuukausiin kukaan tuntematon ei ole ollut metriä lähempänä minua. Bussiin nousee romanialaisia, jotka jututtavat erästä turistinaista. Pidä kiinni lompakostasi, haluan huutaa, mutta en huuda. Ehkäpä romanialaiset vain haluavat jutella. Seuraavalla pysäkillä he jäävät pois.
Ajamme läpi niin kovin tutun Dublinin. Tuossa pubissa suutelin miestäni ensimmäisen kerran. Tuossa paikka, josta saa ihania kebabbeja. Ehtisinpä käydä Brown Thomasilla! Huristamme ohi pankin, jonka edessä ihmiset heiluttavat kylttejä, joissa lukee ”Jail for bankers”. Pitkin O’Connell Streetiä, tunneliin ja kentälle.

Bye Louisburgh. Bye Dublin. Bye Ireland. Ehkä ensi vuonna. Ehkä ei.

Bye Louisburgh.