Vaikea vanhemmuus

21. kesäkuuta 2012

Meillä on ollut tapana lasten kanssa käydä joka tiistai ratsastamassa. Ratsastaminen on kyllä hiukan liian hieno sana, pikemminkin olemme pomppineet hevosen selässä tunnin. Viimeisen kerran kunniaksi pääsemme rannalle. Koska talli on lähellä suosittua St.Patrick -vuorta, paikalla on turisteja, jotka näpsivät kuvia pikku-ratsastajistani.

Koska olen opettajani mukaan luonnonlahjakkuus, ajattelen, että ehkä voisin jatkaa ratsastusta Suomessa. Mieleni kuitenkin muuttuu nopeasti, kun näen Suomen hinnat. Eräs talli pyytää 65 euroa tunnilta! Täällä olen maksanut yksityistunnista 20 euroa.

Innostustani himmentää myös suomalainen mieltymys ohjeisiin ja sääntöihin. Kun luen netistä erään suomalaisen tallin ohjeita ratsastajille, totean, että irlantilainen talli rikkoo suurin piirtein jokaista sääntöä.

Toissakerralla, kun opettajani oli pudonnut hevosen selästä, eikä voinut pitää tuntia, paikalle tuli tyyppi, joka aina luimuilee tallien läheisyydessä. Siellä tämä ”ohjaaja” seisoi kaverinsa kanssa keskellä areenaa ja veteli kessua, kun minä ratsastelin omineni ympyrää.
”Seuraavalla kerralla voidaan sitten laukata”, sanoi ohjaaja. Jep, jep, ajattelin. Jospa nyt kuitenkin ensin opeteltaisiin istumaan selässä niin, ettei näyttäisi siltä, että minulla on neliraajahalvaus. Onneksi normaali opettaja oli paikalla seuraavalla viikolla, eikä minun tarvinnut teeskennellä äkillistä suonenvetoa.

Suomalaisten sääntörakkaus tulee mieleen minulle toisen kerran, kun yritämme etsiä lapsille hoitajaa muutamaksi tunniksi. Se on aivan naurettavan helppoa. Jollakulla on aina siskontytär tai kaveri, joka on valmis tulemaan paikalle sopivaa summaa vastaan. Paikallisen kaupan seinällä on lukuisia ilmoituksia, joissa opiskelijat tarjoutuvat hoitamaan lapsia.
Meidän suomalaisen marketin seinältä ei koskaan löydy yhtäkään. Eikä kukaan koskaan tarjoudu hoitamaan lapsia tai tiedä ketään, joka voisi tulla.

Siitä pääsenkin lempiaiheeseeni, mikä on ”miksi Suomessa on vaikeampaa olla vanhempi kuin Irlannissa”. Asenne lapsiin ja vanhemmuuteen on erilainen Suomessa ja Irlannissa. Kun menen pidemmän pätkän jälkeen Suomeen, ensimmäisen viikon ihmettelen, miksi kukaan ei hymyile lapsilleni. Suomessa on vallalla kummallinen lapsivastainen ilmapiiri, lapset eivät saisi näkyä tai varsinkaan kuulua missään, ja vanhempien pitäisi lukita itsensä neljän seinän sisälle lasten synnyttyä.

Vähän aikaa sitten suomalaisessa lehdistössä oli artikkeli, jossa joku tynnyrissä kasvanut puunaama ehdotti, että vauvoja ja lapsia ei saisi viedä kauppaan, sillä he voivat saada bakteereja ja stressaantua melusta.

Jaahas, ja mitä mahtaisi sanoa sosiaalivirasto, kun jättäisin vauvan kotio, ettei ”se vaan saa bakteereja” ja kaasuttaisin omineni kauppaan?

Juuri tällaisten asioiden takia minusta joskus tuntuu, etten ikinä halua palata Suomeen. Meidän vauvamme on varmasti pelkkää jättimäistä bakteerikasvustoa, koska hänet on viety, ei vain kauppaan, vaan myös lentokentälle, bussiin, kirkkoon ja huvipuistoon. Ja mikä kamalinta, pubiin! Selvä tuleva alkoholisti ja täynnä bakteereja.

Onkohan kukaan koskaan miettinyt, miksi juuri Suomessa on niin paljon avioeroja? Voisikohan yksi syy olla se, että oikean vanhemmuuden raamit ovat niin tiukat, ja kun lapsi syntyy, perheet eristäytyvät omineen neljän seinän sisälle?

Suomessa aina kehuskellaan sillä, kuinka hienoa on, kun suomalainen lapsi saa olla kotona kouluikään asti ja roikkua rintarepussa joka tilanteessa, jopa kun äiti menee vessaan. Miksiköhän näistä maailman parhaiten kasvatetuista vauvoista sitten tulee niin tavattoman surkeita aikuisia? Suomi on kärkisijoilla masennus-, itsemurha- ja perhemurhatilastoissa. Viime vuodet Suomi on saanut kyseenalaisen kunnian olla maa, jossa masentuneet nuoret miehet lahtaavat muita ihmisiä.

Ehkäpä meidän suomalaisten olisi aika lopettaa omakehu ja miettiä, miten muiden maiden lapsista voi tulla lainkaan normaaleja ihmisiä, kun heitä ei pidetä kotona kouluikään asti, taaperoimetetä, nukuteta perhepedissä tai kanneta joka paikkaan?
Ja ehkä lasten sijaan, olisi aika välillä miettiä aikuisia. Suomalaiset vanhemmat tekevät kaikkensa lasten eteen, mutta unohtavat samalla itsensä ja parisuhteensa. Paras esimerkki lapselle ovat omat vanhemmat. Kun vanhemmat ovat onnellisia, on lapsi onnellinen.

Palvelija, palvelija, peskää hevoseni, minä vain ratsastan!

Kotimaani ompi Suomi

16. kesäkuuta 2012

Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt. Meillä on enää pari viikkoa jäljellä täällä Irlannissa ja sitten menemme takaisin Suomeen. Teini-ikäinen kun olen, menen kesätöihin heinä- ja elokuuksi. Siihen sitten loppuukin tulevaisuudensuunnittelu. Olemme miehen kanssa pattitilanteessa. Minä haluan asua Suomessa ja ehkäpä ostaa loma-asunnon täältä. Mies haluaa asua täällä ja pitää Suomen talon loma-asuntona.

Loma-asuntoasiakin on täysin hypoteettinen, koska ei meillä ole varaa ostaa täältä sellaista loma-asuntoa, jonka minä haluaisin. Koska sää on täysin sietämätön Irlannissa, on talon oltava niin mukava, ettei minun tarvitse hytistä nurkassa minkään kuumavesipullon ja sähköisen huovan kanssa. Ja ainakaan näkyvää hometta ei saa olla.

Minusta täällä on ollut ihanaa, mutta en ole ollenkaan varma jaksaisinko sadetta vuodesta toiseen tai sitä, ettei täällä ole neljää vuodenaikaa. Enkä halua elää kaukana perheestäni tai ystävistäni. Tai kunnon leivästä. Tai pullasta. Eilen kaipasin niin kunnon voisilmäpullaa, että leivoin sitä kuivahiivasta, ja söin kahdeksan pullaa peräkkäin.

Mutta suurin ongelma on se, että minulla ei ole täällä mitään tekemistä, minulla ei ole töitä. En koskaan voi tehdä oman alani töitä täällä. Ja kun tänään huusin lapsille, että he ovat ääliöitä, (eivät muistaneet tarharyhmiensä nimiä) oli aika lailla selvää, että nyt minun kannattaa ottaa heistä breikki ja mennä töihin.

Minusta leikkiminen on sietämätöntä ja inhoan sitä, että koko päivä menee pyykkien, tiskien ja muiden toisarvoisten asioiden kanssa nuhjatessa.

Näen jo sieluni silmin, kuinka parin vuoden päästä hiippailisin ympäriinsä jonkin sortin halattiin pukeutuneena (pullien syönti), tukka räjähtäneenä ja viljelisin komeron nurkassa hasista. Hankkisin pari koiraa ja parikymmentä kissaa ja kun joku tulisi käymään, tiirailisin heitä epäluuloisesti oven raosta ”Whadyawant?”

Tai sitten hurahtaisin hevosiin, ja sitten minusta vasta tulisikin omituinen. Kaikkihan sen tietävät, että hevosihmiset ovat omalaatuisia. Hevosnaapuri on täysin kykenemätön käymään keskustelua, joka ei sisällä sanaa ”hevonen”.

Ajattelimme miehen kanssa ottaa huikan kossua joka kerta, kun naapuri sanoo sanan ”hevonen”. Mutta minä päätin luovuttaa jo ennen pelin alkua, koska ensimmäisessä lauseessa sana tuli kaksi kertaa, ja olen nykyisin tuiterissa jo parista siideristä. Mies taas on aktiivisesti treenannut skinny bitchien (vodka&sooda) kanssa. Ja tuollaisesta yhdistelmästä seuraa vain ikävyyksiä, riita tai neljäs lapsi.

En ole koko aikana suonut montakaan ajatusta Suomen talolle, mutta tällä viikolla se on käynyt mielessäni pari kertaa. Se, että talo ylipäätään on pystyssä, on perheeni ansiota. Viimeksi kuulin uutisia talosta, kun isä soitti koko etupihan kokoisen montun reunalta ja kiroili. Yhteys alkoi nopeasti pätkiä ja minun oli suljettava puhelin.

Joku saattaa muistaa, että viikkoa ennen kuin lähdimme, pihalla oleva sadevesipumppu kosahti.

Sen korjaus ei tietenkään ollut mikään simppeli juttu ja kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni. Asian monimutkaisuudesta kertoo se, että isä (toiselta nimeltään Mr. Minuuttiaikataulu) oli ottanut vapaapäivän töistä hoitaakseen asiaa. Sellainen ihme on viimeksi tapahtunut vuonna…tai oikeastaan, en kyllä muista isän ottaneen vapaapäivää ikinä. Ei edes silloin, kun minä ja sisarukseni synnyimme. Muistelen äidin kertoneen tarinaa, että isä oli jollain katolla, kun veljeni syntyi. En tiedä, missä kellarissa hän oli silloin, kun minä synnyin, mutta ei ainakaan sairaalassa, koska enoni vei minut kotiin.

Siskoni on käynyt talolla ajamassa ruohon, ja naapuri on pitänyt silmässä postilaatikkoa mainosten varalta.

Näyttää siltä, että matkalaukussa on syytä olla pari viskipulloa erinäisiin suuntiin. Ja ehkä yksi ylimääräinen miehelle, joka vahtii lapsia heinäkuun.

Jokin tällainen Kylemore Abbey -tyylinen loma-asunto voisi olla sopiva meille.

Katolinen kirkko kriiseilee

11. kesäkuuta 2012

Viikonloppumme meni kirkossa, sillä miehen siskon lapsella oli ristiäiset lauantaina ja sunnuntaina osallistuimme miehen tädin muistomessuun. Irlannissa on tapana mennä yhdessä kirkkoon kuolleen vuosipäivänä ja muistella edesmennyttä läheistä.

Olisipa uskovainen isoäitini ollut kuulemassa, kun eräs messuvieras kertoi minulle tavanneensa edellisenä päivänä naisen, joka ”tuntee minut kirkosta”. Minun oli oikein pakko kääntyä anopin puoleen ja kysyä, kuuliko hän nyt varmasti, millainen esimerkillinen kirkossakävijä hänen miniänsä on.

Meillä on ollut täällä tapana kävellä joka sunnuntai lasten kanssa kirkkoon, koska tällaisessa pienessä yhteisössä se on hyvä tapa tutustua ihmisiin. Emme varmasti olisi käyneet siellä joka sunnuntai, ellei saarnaava pappi olisi niin hyvä.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että sen jälkeen, kun pappi julkaisi viikkokirjeessään tutkimustuloksen, jossa suoraviivaisesti todetaan, että suurin osa katolisista olisi valmis muuttamaan kirkon oppeja ja järjestelmiä, tämä hyvä pappi on siirretty syrjään ja tilalle on tuotu kirjava joukko saarnaajia. Viime viikolla paikalle oli raijattu pappi Uudesta-Seelannista asti. Tyyppi oli niin hidas, että ajattelin, ettei viinikarahvi ikinä palaa takaisin pöydälle. Nurkassa oleva vanha ja raihnainen pappikin näytti nukahtaneen tuoliinsa. Jos joku katsoo Father Tediä, niin ajatelkaa sitä juoppoa, joka istuu ja ärisee nojatuolissa, niin saatte kuvan, millainen tämä vanhempi pappi on.

Minä henkilökohtaisesti haluaisin juuri tuollaiselle papille mielellään tunnustaa syntini. ”There, there child, couple of Ave Maria’s and you’ll be grand. Now, you wouldn’t happen to have a bottle of whisky with you dear?”

Irlannin katolinen kirkko on mielenkiintoisessa tilanteessa, sillä vuosien pedofiliaskandaalit ovat järkyttäneet monien uskoa niin pahoin, että kirkko ja sen opit nykyisessä muodossaan eivät enää kiinnosta ihmisiä.

Tietysti Suomeen verrattuna katolinen kirkko elää ja voi hyvin, mutta Irlannin normien mukaan ajatusmaailman muutos on ollut melkoinen. Vielä 40 vuotta sitten kirkko määräsi ja hallitsi kaikkea. Koulutus oli täysin pappien, nunnien ja Christian Brothers -järjestön käsissä.

Oli täysin mahdoton ajatus, että pappi voisi mennä naimisiin. Kun eräs johtava kirkonmies 70-luvulla jäi kiinni siitä, että hänellä oli suhde naisen kanssa ja avioton lapsi, johti se hänen syrjäyttämiseensä ja hänet leimattiin täydelliseksi hylkiöksi. Nyt tehdyn tutkimuksen mukaan 87 prosenttia katolisista on sitä mieltä, että pappien tulisi saada mennä naimisiin.

Ja Sinéad O’Connor raukka, joka julistautui papiksi ja sai kansan vihat niskoilleen. Tänä päivänä hän tuskin herättäisi enää samaa reaktiota. 77 prosenttia on sitä mieltä, että naispappeus tulisi sallia.

Näin luterilaisena tekisi mieli sanoa, että mitäs me oikein sanoimme…Luther varmasti naureskelee partaansa. Kaikki asiat, joita vastaan hän naulasi teesinsä, ovat nyt tapetilla katolisessa uskossa. Muutos on varmasti välttämätön.  

Hienoa olisi, jos katoliset kuitenkin onnistuisivat säilyttämään jotakin vanhaa. Minusta on hienoa, miten kirkko on monille irlantilaiselle ihan tavallinen osa arkea. Jos he tuntevat tarvetta rauhoittumiseen, he menevät hetkeksi kirkkoon. Kirkkojen ovet ovat auki melkein aina. Suomessahan ovia on yleensä turha kolkutella, ne lukitaan heti seremonioiden jälkeen. Ja vaikka ovet olisivat avoinna, kynnys astua kynnyksen yli on huomattavasti suurempi. Suomessa vain himouskovaiset käyvät huvikseen rukoilemassa kirkossa.

Kirkko ilman kattoa.

...sen eestään löytää

Kaikki alkaa lauantaina hyvin, lapset menevät nukkumaan kiltisti, mukaan lukien vauva, joka nukahtaa hymy huulilla. Näyttää siltä, että ulosmenomme yhdessä miehen kanssa vihdoin onnistuu. Minä sudin itseni valmiiksi ja appiukko ajaa minut hotellille, johon syntymäpäiväsankarin on määrä tulla vastaanottamaan yllätystä.

Mies on sankarin kanssa pubissa, ja sanoo, ettei hänellä ole hajuakaan yllätyksestä. Olen vannottanut miehelleni, että hän ei saa jättää minua hetkeksikään yksin, mutta kun saavun hotellille, miestä ei tietenkään näy missään. Istun baariin odottamaan ja kadun, että laitoin päälle lyhyen hameen. Tekstaan miehelleni, että ellei hän raahaa takapuoltaan paikalle viiden minuutin sisällä, rouva löytyy kotoa. Tai siis miehen vanhempien kotoa. Tai jonkun turistin kotoa.

Kuuliaisesti mies saapuu paikalle ja menemme kokoushuoneeseen odottamaan synttärisankarin saapumista. Huoneessa on Mrs. You-pissed-me-off-a-century-ago ja näen heti, että irlantilaisnaisen muisti on kuin norsun. Mitään ei koskaan unohdeta. Päätän sopivan tilaisuuden tullen palata asiaan, ja yrittää nöyristellä itselleni anteeksiannon. Mutta…minä en ole kovin hyvä nöyristelijä. Kun tilaisuus tulee, minä niin sanotusti ryssin sen.

Sanon Mrs:lle, että olen pahoillani siitä, mitä tapahtui kolmesataa vuotta sitten ja toivon, ettei hän kanna enää kaunaa asiasta. Tähän asti hyvä, ja sitten teen virheen. Sanon, että minun on vaikea ymmärtää saati sitten antaa anteeksi miehen ystävälle Desille, että hänen piti ylipäätään sanoa mitään, kun hän näki, millaisessa kunnossa olin.

VÄÄRIN! Mrs. aloittaa välittömästi hyökkäyksen, Des on hänen hyvä ystävänsä hän ei tehnyt mitään väärää jos en voi olla Desin ystävä en voi olla hänen ystävänsä ja muutenkin miksi mieheni ei koskaan tule heille kylään olen selvästikin muuttanut häntä ja kääntänyt hänet heitä vastaan ja miksi emme ole tuoneet lapsiamme heille kylään ja asia on sovittu jos tulemme heille kylään.

Mrs. on selvästikin odottanut tilaisuutta päästää höyryjä, mutta minä en osannut odottaa purkausta, peräännyn ja menen vessaan itkemään. Päätän, että lähden juhlista samoin tein. Helpommin sanottu, kuin tehty. Kun odotan ulkona takkiani, sinne pukkaa naisen ystäviä ”selvittämään” tilannetta. Ah, niin yläastetta, niin yläastetta. Lähden heti, kun saan karistettua selvittäjät kannoiltani. Mitä tästä opimme? Olisi pitänyt pitää suu kiinni, eikä yrittää lainkaan. Tai lähteä jo baarista turistin matkaan.

Mitä tulee lapsiin, he käyttäytyivät kuin pienet enkelit. Nukkuivat koko yön päästämättä hiiskaustakaan.

Maanantaina mies hakee meille vihdoin uuden (vanhan) auton. Valitettavasti meillä on jonkin sortin paha karma ikkunoiden suhteen, sillä kun mies ajaa auton kotiin, putoaa kuljettajan puoleinen ikkuna oven sisään.

Tämähän ei ole mitään uutta, sillä mies irrotti Porschen oven kuukausi sitten samasta syystä. Auto kuitenkin kulkee, ja minä olen vihdoin rohkaistunut ajamaan. Ajan kuin puolisokea eläkeläismummo, liian pienellä vaihteella, liian hiljaa ja nenä ikkunassa. Kun mies oli eilen kyydissä, hän ehdotti, että voisin vaikka vaihteeksi kokeilla, millaista olisi ajaa kolmosvaihteella, ennen kuin moottori leikkaa kiinni. Ei sitä tiedä, ehkä huomenna kokeilenkin.

Varokaa lehmät! Watch your backs!

Se, minkä taakseen jättää...

2. kesäkuuta 2012

Irlannin sateisimmassa maakunnassa on tapahtunut ihme, aurinko on paistanut jo viikon! Jouduin jopa kaivamaan aurinkorasvan laatikon perukoilta. Ja voin nyt tässä todistaa, että aurinkorasvalle ei käy mitään kahdeksassa vuodessa. Aurinkorasvan tekstistä päätellen se on ostettu vuonna 2006, kun olimme häämatkalla Karibialla. Lasten aurinkorasva on samalta vuodelta ja naamarasva Ranskan reissulta, joka tehtiin vuonna 2004.

Meillä on tänään tiedossa mielenkiintoinen päivä, sillä lasten olisi tarkoitus mennä Grandman ja Grandpan luokse hoitoon ja yökylään. Miehen ystävällä on tänään suuret 40-vuotisjuhlat ja yritämme mennä sinne ihan kahdestaan. Tilanne on monellakin tapaa hermostuttava, sillä asiaan liittyy monia epävarmuustekijöitä.

Mainitsin joskus ikuisuus sitten, että emme koskaan ole yötä miehen vanhempien luona, koska emme voi olla varmoja, että saamme pidettyä lapset hiljaisina. Yritimme viimeksi jättää lapsemme isovanhemmille hoitoon vuonna 2006. Meillä oli siis silloin vain yksi lapsi, joka oli vauva. Ilta oli katastrofi. Tuskin ehdimme nostaa tuopit huulillemme, kun miehen puhelin piippasi tekstiviestiä. ”Vauva huutaa, tulkaa kotiin”.

En ollut uskoa silmiäni. Olin niin tottunut, että oma lähes pyhimysmäisen kärsivällisyyden omaava äitini, vahti vauvaa tilanteessa kuin tilanteessa, etten voinut kuvitella jonkun olevan kykenemätön kuuntelemaan huutoa edes tuntia. Menimme kiltisti kotiin. Yritimme samaa vielä toisen kerran, mutta kun sekin ilta päättyi samoin, päätimme antaa asian olla.

Se miksi, emme enää edes yövy heillä, on toinen tarina. Ensimmäinen lapsemme on hyvin kiltti, mutta joskus nuorempana, kun hän oli erittäin väsynynyt, hän sai raivokohtauksia. Kerran, kun yritimme saada häntä päikkäreille vilkkaan päivän jälkeen, raivokohtaus tuli, ja satuimme ikäväksemme olemaan miehen vanhempien luona. Mies yritti rauhoittaa lasta, kun Grandma pyyhälsi huoneeseen jakelemaan neuvojaan. Yllättäen mies oli tarinan roisto, kun hän yritti kiusata pientä viatonta lasta ja pakottaa hänet päiväunille.

Mies joka ei IKINÄ sano mitään vanhemmilleen vastaan, ärähti jotakin, että äidin ei pitäisi puuttua asioihin, joista hän ei ymmärrä mitään. Minä tietysti puolustamaan miestä, seurauksena sanailua, joka päättyi siihen, että Grandma sanoi, että jos emme pysty pitämään lapsia hiljaisina, meidän on parempi pysyä poissa heidän talostaan. Sillä hetkellä päätin, etten enää koskaan yövy siinä talossa, enkä ole yöpynyt.  Mies oli samaa mieltä, parempi käydä talossa vain vierailulla, sillä on mahdotonta luvata, ettei kukaan lapsista huutaisi.

Nyt kaiken tämän jälkeen, minun pitäisi pyörtää päätökseni ja ei ainoastaan jättää lapset hoitoon, myös yöpyä talossa. Tilanne on kinkkinen, sillä jos haluamme ulos, tämä on ainoa vaihtoehto. Juhlat ovat Westportissa ja me asumme 20 kilometrin päässä Louisburghissa. Grandma ja Grandpa asuvat Westportissa.

Eikä tässä vielä kaikki. Typerintä, tässä on se, että en oikeastaan ollenkaan halua juhliin, sillä edessä on välienselvittelyä. Vuosia sitten olin totaalisessa koomakännissä tokaissut eräälle miehen ystävälle, etten oikeastaan kovin paljon pidä Aileenista. Aileen on synttärisankarin vaimo.

Näin vaimon viimeksi viikko tokaisun jälkeen, enkä ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän oli niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Tai miksi kaikki naiset kyseisissä juhlissa katsoivat minua, kuin olisin ollut pahan lähettiläs. En nimittäin muistanut mitään koko koomaillasta.

Joka kerta synnytyksen jälkeen ensimmäiset kerrat viihteellä ovat vaarallisimmat. Ei minkäänlaista turnajaiskestävyyttä, non-stopväsymys ja typerä irlantilainen ”rounds-systeemi”, jossa juomia ostetaan koko porukalle (ovat he juoneet edelliset tai eivät) ja tuloksena on katastrofi. Että kiitos vaan miehen ”ystävälle” Desille, joka katsoi asiakseen mennä ilmoittamaan Aileenille, että olin sanonut, etten pidä hänestä. Koko hässäkkää ei olisi tapahtunut jos olisin pitänyt suuni kiinni tai jos edes Des olisi tajunnut pitää suunsa kiinni.  Outoa, ettei hän tajunnut, että akka on niin tuiterissa, ettei hänen puheistaan kannata välittää. En ole nähnyt myöskään Desiä tapahtuman jälkeen.

Mutta asiaa ei saa tekemättömäksi. Ja nyt minun on kohdattava kaikki nämä ihmiset synttärijuhlissa. Että hauskaa iltaa vaan! Niin yläastemeininkiä, ettei paremmasta väliä, mutta minkäs teet. Tulen tänne sitten päivittämään, olenko saanut mustan silmän vai olenko onnistunut matelemaan niin hyvin, että kukaan ei nujakoi minua rusinaksi. Tai voihan olla, että olen niin onnekas, että vauva itkee ja joudun lähtemään samoin tein kotiin.

Perhe on paras.